Pane mua

En voinut vastustaa provokatiivisen otsikon kutsua. Enkä aio ohittaa aihetta. Voisin mutista muutaman sanasen Virginie Despentesistä ja naisten kirjoittamasta nykykirjallisuudesta nyt yleensä. Olen viime aikoina lukenut, kirjoja, joissa nainen riehuu ja on kovin onneton. Tylsää on ollut. Riehun itse enemmän. Selvänä. Kotona. Sängyn alla villakoirien ja nenäliinojen joukossa. Mur. 

Neulalla silmään osa 1, Virginie Despentes: Pane mua (Baise-Moi)

Luettuani Frederic Beigbederin 8,99€, ajattelin olevani tarpeeksi kovanahkainen selvitäkseni ranskalaisen naisen verbaalitulituksesta, olin kovin väärässä. Olin myyty Despentesin elämäntarinalle. Entinen punkkari ja äärivasemmistolainen, työtä on tehty seksilinjoilla ja peep show’ssa, protituioitujen kanssa on hengattu ja pornoarvostelujen kirjoittaminen rekkamieslehteen on käynyt ihan työstä. Eikä porvariston viihdyttäminen ole hänen juttunsa. Ah, mikä voisi mennä pieleen? Jaa-a.

Kirja, jossa kaksi naista ammuskelee summamutikassa sivullisia paetessaan epämääräistä entistä elämäänsä, puudutti. Sukupuolielimiä vilisi enemmän kuin keskiverron yläasteluokan välintunti keskustelussa, kaikki oli hajutonta, mautonta ja kliinistä. Turpaan, tupakkaa ja kaljalle. Oikeastaan olen jo unohtanut suurimman osan kirjan tapahtumista. Oli varmasti rankkaa 1993, mutta plaa, yläastekin tuntui hurjemmalta kuin tämä kirja. Olin lukenut ehkä puoli vuotta aiemmin Despentesin toisen kirjan, Kauniita asioita, joka oli loistava ja juoni piti pintansa loppuun asti. Ehkä ero oli henkilöhahmojen syvyydessä. Pane mua tuntui hailakalta aaveelta. Kauniita asioita messevältä potkulta takamukseen. Otan mieluummin turpaan kun katselen laimeutta. Tai no, laimeaa turpaan antoa. Möö.

Neulalla silmään osa 2, Helen Walsh: Lutka

Mielenkiintoinen yhdistelmä gradupaniikkia, crackhuoria, kaveritrippejä ja väärien tyyppien kanssa hässimistä. Ostin Walshinkin hänen oman tarinansa takia. Pakkohan kirjan on olla kiinnostava, jos kirjoittaja itse on muuttanut 16-vuotiaana Barceloonaan parittamaan transuprotituoituja. No, olihan se Pane mua:ta parempi, mutta saman tarinan olisi saanut kerrottua vähemmällä määrällä litinää, lotinaa ja turhanpäiväistä puutterutinaa. ”Klassinen” kasvutarina. Kirja herätti mielenkiinnon Stella olueen, mutten ole vielä saanut aikaiseksi mennä baaritiskille asti. 

Neulalla silmään osa 3, Elfriede Jelinek: Pianonsoittaja

Joukon kirjallisuusnobelisti potki munasarjoille teräsvahvisteisilla maihareilla tai tyyliin sopivammin ehkä kuitenkin piikkikorkkareilla. Kirja jossa on 330 sivua ja ainoastaan kaksi lukua on raskas, vaikealukuinen ja p-u-u-d-u-t-t-a-v-a. Olipa kerran pianonsoiton opettaja, jolla oli tukahdutettu seksuaalisuus, partaveitsi ja kuuma nuorukainen oppilaana. Tämä voisi olla puitteet muullekin kuin lasinsirpaleiden työntämiselle takintaskuun. 

Yhteenvetona: se mikä on niin jäsnkäpänskää telkkarissa, ei välttämättä toimi kirjana. 

Poikkeuksen poikkeuksena loppuun KIKI- Montparnassen kuningatar, kirja jossa mikään ei mene kunnolla putkeen, mutta perusvire on hilpeä. Mahtavaa. Eikä koskaan ole väärä hetki innostua uudelleen Man Rayn valokuvista, ei edes tätä kautta.

Kirjavinkkejä otetaan vastaan!!!!