Yrmyilystä ja ihmisvihaajalta näyttämisestä
Kyllä hapannaamat naurattavat, ainakin niin kauan kunnes huomaa olevansa muuttumassa sellaiseksi itse.
Harvemmin sitä oikeastaan ajattelee millainen ilme naamalla työntelen siivouskärryä betonikolossin pölyisillä käytävillä. Olen töissä, toisin sanoin kakkaduunissa, eikä minun tarvitse esittää neiti aurinkoista kuin satunnaisille venäläisturisteille, jotka haluavat kuudennet pyyhkeet, mutta eivät osaa sanaakaan englantia saati suomea. Oletan silti silmät kirkkaina olevani neutraali naamaltani, sellainen mitään sanomaton kipsinaama. Turha toivo. Taidan näyttää vittumaiselta ämmältä.
Työtoverini (toverisanan käyttöä suositellaan samaan yhteisöön kuuluvasta henkilöstä, jonka tietää, mutta jonka kanssa ei henkilökohtaista ystävyyssuhdetta ole olemassa) kuitenkin pudotti tänään pommin, kun vastasin liian lässähtäneesti hänen aurinkoiseen tervehdykseensä.
”Do you hate me? You never answer when I say hi to you”
Kurtistin kulmia, silmät mollottivat hämmennyksestä ja olin kertakaikkisen hämmentynyt. Sönkötin jotain omissa maailmoissa elämisestä ja siitä, että en minä ketään vihaa, olen nyt vain tällainen hiljainen nysvä töissä ollessani. Hehaha, joking, joking. Taputus olkapäälle. Okei, nyt vihaan häntä, henkilökohtainen reviirini on jumalauta pyhä, irti mun finniolkapäästä! Sitten hän lähti viemään jotain jonnekin ja jatkoin pölyjen siirtelyä kylppärin lasihyllyllä. Hämmentyneenä, pohtien näytänkö todella ihmisvihaajalta.
On ihmisiä, jotka ovat tyyppiä Little Miss Sunshine ja sitten on meitä, jotka näytämme siltä, että aiomme kuristaa kanssamatkustajat matkapuhelimenlaturilla, mikäli he inahtavat väärässä sävellajissa. Olisi varmasti sata kertaa helpompaa jos olisi supliikkia pepsodenthymyä uhkuva päivänsäde, mutta kun on ollut 21 vuotta hapannaama, niin on se jotenki jännällä tavalla vaikeaa muuttua sekunnissa iloiseksi asiakaspalvelijaksi. Eikä minun tarvitse mielyttää kuin niitä venäläisiä turisteja ja satunnaisia lentokapteenisetiä, joiden mielestä sängyn alle jätetty pyyhe pitäisi tajuta vaihtaa. Kyllä, minulla on päiväpeiton läpäisevä rötgenkatse!
Yrmyys on jotenkin hyvin kliseinen suomalaisena olemisen muoto. Siitä voi tyynellä mielellä ammentaa energiaa. Miksi minun pitäisi virnottaa naama hangonkeksinä, kun lyllerrän elämässäni eteenpäin työaikana sellaisten ihmisten keskellä, joihin en halua jättää minkäänlaista muistijälkeä. Säästän leveät hymyni heille, joita rakastan. Heille olen höpöttävä sekopää, hullunintoinen käkättäjä ja maassa kieriskelevä höyhenen keveä hulivili. Töissä olen arsenikkiä ja hapanmaitoa.
I don’t hate you, I just wanna do my job.