Taisinkin mainita jossain aiemmassa postauksessa saaneeni työterveyslääkäriltä lähetteen psykologille. Niin hullulta kuin se kuulostaakin, lykkäsin ensimmäisen käynnin varaamista monta kertaa, koska pelkäsin olevani liian hajalla puhuakseni asioista. Liian palasina voidakseni – taas kerran – purkaa tuntojani vieraalle ihmiselle. Jotenkin halusin koota itseni ja ajatukseni edes jotenkuten ennen kuin uskoin pystyväni kuvailemaan tilannettani ymmärrettävästi ihmiselle, joka on hädin tuskin saanut mahdollisuuden tutustua jokseenkin mittavaan potilashistoriaani.

Muutama viikko sitten oli toistaiseksi viimeinen tapaamiseni ravitsemusterapeutilla – ruokalääkärillä. Lääkärille meno jännitti hieman tavallista enemmän, sillä jouduin pikaisen pyöräilyn sijaan kävelemään vastaanotolle. Olin pari päivää aiemmin päässyt töistä kotiin M:n kyydillä, joten pieni violetti Tunturini odotteli minua työpaikan takapihalla. Kiitos yön aikana liukkaaksi jäätyneen asfaltin sain kuitenkin matkalla keskittyä perinteisen pelkäämisen sijaan pystyssä pysymiseen.

Olin vanhaan tapaan koonnut ruokalääkärille listan ruuista, joita niukkaan ruokavaliooni tällä hetkellä kuuluu. Olin merkinnyt punaisella ruuat, jotka edellisen käyntini jälkeen olin lisännyt listalleni, vetänyt yli ruuat, jotka jostain syystä olin viimetapaamisen jälkeen poistanut ruokavaliostani ja lopuksi kerännyt perään violetinvärisen listan ruuista, joita uneksin voivani syödä. On melkein surullista, että tällä toivelistallani roikkuvat edelleen muun muassa jauheliha, appelsiini ja vihreä tee.

Ihan suunnattomia edistysaskeleita en ollut kesäkuisen käyntini jälkeen ottanut, sen myönsin heti. Kun olo on pitkästä aikaa ollut pääosin hyvä tämän suppeahkon ruokavalion kanssa, ei ole tehnyt mieli ottaa riskiä kokeilemalla jotain uutta. Ruokalääkäri oli oikein ymmärtäväinen, mutta kehotti jatkossa lisäämään listalle rohkeammin uusia juttuja, vaikka sitten yksi kerrallaan. Helpommin sanottu kuin tehty; miten nainen, joka ei osaa edes kokata – miten olisin oppinut, kun en ole koskaan syönyt juuri mitään? – ja pelkää ruokaa saisi lisättyä ruokavalioon oikeita, aikuisten ihmisten ruokia?

Samalla viikolla, pari päivää myöhemmin, oli vihdoin myös ensimmäinen tapaamiseni psykologin – päälääkärin – kanssa. Tätä tapaamista hermoilin enemmän kuin mitään aikoihin. Vatsaoireiden ja niiden ympärille muodostuneiden ahdistus- ja pelkotilojen avaaminen ihmisille on aina raastavaa. On aivan eri asia sanoa ”Minä pelkään” ja jättää asia sikseen, kuin sanoa ”Minä pelkään, ja silloin tuntuu, että…”. Itku alkoi ennen kuin sain ensimmäisen kokonaisen lauseeni loppuun asti ja jatkui koko tunnin tapaamisen ajan.

Tämä ensimmäinen käynti oli enimmäkseen tutustumista, kuten tapana on kaikkien lääkäreiden kanssa ollut. Tiedän, että nämä ensimmäiset tapaamiset ovat todella tärkeitä, mutta luoja, että ne ovat myös raskaita! Tunnin avautumisen ja itkun jälkeen voimani olivat tiessään. Olo oli surullinen ja haavoittuva, tahdoin vain päästä nopeasti kotiin, käpertyä peiton alle ja nukkua – onneksi olin tajunnut pyytää tuon päivän töistä vapaaksi. Seuraava tapaaminen on marraskuun lopussa ja olen vakaasti päättänyt ottaa ennen sitä edes pikkuruisia edistysaskelia, joista voin päälääkärilleni kertoa.

Muutaman askeleen olen aivan viime aikoina omin voimin ottanutkin, mutta viimeisimmän olen ottanut M:n ovelan ihmiskokeen pakottamana. Olimme sopineet aiemmin tällä viikolla tapaavamme kotonani jutellaksemme muun muassa pienestä yhteisestä projektistamme. Asun alueella, jossa on paljon taloja ja vähän parkkipaikkoja ja välillä pysäköintipaikkaa etsiessä voi olla järjenlähtö hyvin lähellä. Juuri siihen vetosi M kaartaessaan pihaani. ”Mistä täältä löytää parkkipaikan? Hyppää kyytiin, etsitään yhdessä, kun tunnet nämä kulmat paremmin.”

En ollut valmistautunut poistumaan kotoa sinä päivänä ja M oli asiasta hyvin tietoinen – hän oli aiemmin ehdotellut lähtöä puhelinkaupoille naapurikunnan puolelle. ”Hullu”, minä ilmoitin. Kun nyt hyppäsin etupenkille M:n viereen, huomasin hyvinkin nopeasti, että jokin oli pielessä. M kaartoi auton poispäin kotikadustani ja kysyi hetken kuluttua ”Ollaanko vielä sun turva-alueella?”. ”Ei todellakaan”, sanoin, ja tunsin, miten ahdistus alkoi kasvaa alavatsassa. Suuni kuivui ja kurkkuani kuristi. Tukahdutin pienen ärtymyksen, joka kolkutti takaraivossa. Vai tällaista peliä! ”Miltä susta tuntuu?” M kysyi, kun pysähdyimme liikennevaloihin. Ai miltäkö? Ollaan kuule mies siinä hilkulla, etten ryntää itkien ulos tästä autosta. En kuitenkaan halunnut kiukutella; hän tarkoitti hyvää, eikä ollut hänen syytään, että tilanne ahdisti minua. M jutteli niitä näitä, töistä ja rakkaasta harrastuksestaan, mutta huomasin hänen sivusilmällä tarkkailevan minua. Lopulta hän käänsi auton kohti kotia ja kun palasimme turva-alueelleni, saatoin melkein tuntea, miten ahdistus huuhtoutui pois. Parkkipaikkakin löytyi saman tien aivan taloni vierestä, enkä malttanut olla mainitsematta asiasta ääneen. ”No joo. Mutta oli mulla tässä pieni taka-ajatuskin…” Niinkö tosiaan?

Illalla, kun M oli lähtenyt töihin ja minä olin rauhoittunut hänen ihmiskokeensa jäljiltä, aloin tuntea oloni melko typeräksi. Autossa istuessani olin vetäytynyt täysin kuoreeni – mahdoinko sanoa yhtään kokonaista lausetta matkan aikana? M on mahtava; tönii tällaisilla tempuilla hiljalleen eteenpäin, mutta ymmärtää lopettaa ajoissa. Niinpä ylpeyteni nielleenä lähetin M:lle viestin ja pahoittelin mökötystäni. ”Älä luovuta mun kanssa”, pyysin. Älä kiltti luovuta!

”Mä pidän susta huolta”, M sanoi.