Kun pelottaa niin, että p***a lentää (*)

IMG_20150507_203004 (640x416).jpg

(* Pyydän anteeksi roisia sanavalintaani, joka on kyllä varsin osuva, mutta ei minun tapaistani)

 

Pelko on vähän niin kuin se teini-iän ystävä, josta oli vain harmia. Se, josta olisi pitänyt hankkiutua eroon, mutta joka puhui sinut ympäri, uudelleen ja uudelleen, ja sai aina tahtonsa läpi.

Pimeää, ahtaita paikkoja, hämähäkkejä, isoja koiria… Ihmiset pelkäävät niin monia asioita. Mitä sitten, kun pelkää poistua kotoaan? Mitä sitten, kun seisoo eteisessä ulkovaatteet päällä, kengät jalassa ja pyöräilykypärä päässä, mutta ei vain pysty avaamaan ovea? Kun palaa rappukäytävästä juoksujalkaa kotiin ja syöksyy suoraan vessaan? Mitä sitten, kun istuu vessassa itkemässä pelkoaan – edelleen se perhanan kypärä päässä?

Useimpina päivinä todellisuus on minulle juuri sitä. Aamuvuoropäivinä herään lähes tunnin aiemmin kuin olisi aamutoimien hoitamisen vuoksi tarpeen, sillä minun on varattava aikaa siihen vatsarumbaan, jonka kohtaan aina tehdessäni lähtöä töihin. Iltavuoropäivinä herään myös hyvin aikaisin, sillä aamupäivän aikataulu rakentuu tarkasti syömisen ja vessa-aikojen ympärille. En ole puhunut vatsavaivojeni tästä puolesta kenellekään. Se on ahdistavaa ja tuntuu typerältä. Pelätä nyt kotoa lähtemistä ja suunnitella päivänsä vessassakäynnin mukaan!

En enää oikein muista, milloin olen viimeksi kunnolla ja hyvällä mielin käynyt jossain muualla kuin ruokakaupassa. Isossa marketissa käyn yleensä pikaisesti työpäivän aikana ”lounastauolla”. Vapaapäivinä en uskalla lähteä niin kauas, vaan teen pikavisiittejä jompaankumpaan pieneen (ja kalliiseen ja niukkavalikoimaiseen) lähikauppaan. Vaatekaupassa olen tainnut tämän vuoden aikana käydä kerran. Läheisellä kirpputorilla kävin keväällä muutamia kertoja, mutta usein jouduin lähtemään hyvin nopeasti juoksujalkaa kotiin pakokauhun vallatessa mieleni ja heijastellessa saman tien vatsaan. Kampaajalla pitäisi käydä, mutta en uskalla.

Hulluinta on, että olen täysin tietoinen siitä, miten pään ja vatsan kieroutunut yhteispeli toimii. Hyvinä hetkinä ymmärrän, mikä on pielessä ja miten mahdollisesti voisin opetella pelosta pois. Keväällä aloin tehdä kävelylenkkejä. Alkuun ihan lyhyitä, korttelin ympäri, sitten hieman pidempiä, pysyen kuitenkin aina lähellä kotia. Tein kävelylenkeistä jokapäiväisen rutiinin ja opettelin tätä uutta juttua hiljalleen niin, että uskalsin pari kertaa poiketa siinä isossa marketissa, jossa muuten käyn vain työpäivinä. Oli mahtavaa lähteä ulos raikkaaseen  kevätilmaan – olin jo ehtinyt unohtaa, miten paljon nautin kävelemisestä! Ja sitten se onni loppui kuin seinään. Vatsa meni kertaheitolla niin huonoksi, etten uskaltanut edes uneksia mistään kävelylenkeistä.

IBS:stä kärsivät ihmiset suhtautuvat vaivaansa niin eri tavoin. Jotkut pystyvät nauramaan ja vitsailemaan asialla (minä en tähän juurikaan kykene), toiset tekevät kaikkensa, jotta voisivat elää kuten ”normaalit ihmiset” (kourallinen Imodiumia nassuun ja menoksi, sitten vain toivotaan parasta). Sitten on meitä, joiden maailma yksinkertaisesti romahtaa, kun vatsa päättää heittäytyä hulluksi. Kaikki työ, jonka on siihen mennessä tehnyt päästäkseen elämänsyrjään kiinni, valuu hukkaan ja edessä on paluu lähtöruutuun.

On aivan sama, miten pitkälle olen oppinut kävelemään, se taito unohtuu silmänräpäyksessä. Se suututtaa ja tekee minut suunnattoman surulliseksi, enkä silti mahda sille mitään. Paha olo imee kaikki voimat, enkä jaksa taistella itseäni ajoissa takaisin pinnalle, vaan menetän joka kerta osan vapaudestani.

 

-Hanna-

Suhteet Oma elämä Mieli Terveys

Nälkä on kirosana

IMG_20150614_173740 (2) (640x406).jpg

Suhteeni syömiseen on suoraan sanottuna melko kieroutunut. Olen aina ollut hyvin pieniruokainen, enkä ole koskaan erityisemmin nauttinut syömisestä. Välillä vihaan – tai kammoan – syömistä niin paljon, että toivoisin voivani elää ilman sitä. Nuorempana, ehkä 17-23 vuoden iässä, saatoin hyvinkin olla päivällä 12 tuntia syömättä mitään.

Nykyisin tätä tapahtuu huomattavasti harvemmin, mutta IBS-oireideni ollessa pahimmillaan ruokailuiden välillä saattaa joskus työpäivinä olla kymmenisen tuntia. Joskus ehkä varovasti nakertelen takahuoneessa kuivaa näkkileipää, jos tulee sellainen olo. Ei siis nälkä, ei missään tapauksessa, se on mielestäni kamala sana, enkä käytä sitä koskaan. Minulle se tunne on ”nyt on pakko syödä jotain”. Jossain vaiheessa mielessäni sekoittuivat käsite ”nälkä” ja se karmean tyhjä pahoinvoinnin ja heikotuksen tunne, joka alkoi seurata jokaista ruokailukertaa. Ne tuntuivat samalta. Nälästä tuli kirosana. En tahdo tuntea sitä.

En ole koskaan vältellyt syömistä laihtuakseni. Ketäpä nyt ei olisi joskus läskiksi haukuttu, mutta painoni on korkeimmillaankin ollut 57 kiloa, joten tiedän, etten ole lihava – toki rasvaa voisin mielihyvin muuttaa lihaksiksi, mutta se lienee aika tavallista. Vaikka olen naurettavan vähäisen syömiseni vuoksi varmasti kärsinyt aliravitsemuksesta, en onneksi ole koskaan ollut taipuvainen syömishäiriöiseen ajatteluun. Tosin, kuten olen muutamalle ystävälleni todennut, sellaisen kai saisi suhteellisen pienellä vaivalla itselleen hankittua, sillä kaikkein paras olo on usein silloin, kun olen ollut useamman tunnin syömättä. Toisaalta voisin syödä mitä tahansa miten paljon tahansa, sillä mikään, mitä syön, ei kuitenkaan pysy kauaa sisällä… Vakavilla asioilla ei pitäisi vitsailla, mutta kun elää sellaisen vaivan kanssa, josta johtuen aika tuntuu välillä kuluvan enemmän vessassa kuin missään muualla, on pelattava niillä korteilla, jotka on saanut.

Ollessani reilu parikymppinen IBS-oireeni alkoivat puskea toden teolla läpi. Tuolloin en ollut kuullutkaan mistään tämänkaltaisesta ja luulin, että se, mitä söin, aiheutti oireet. Aloin vähitellen karsia pois jotain sieltä, toista täältä, mutta koska ruokavalioni oli jo valmiiksi hyvin rajallinen, en osannut – tai uskaltanut – ottaa mitään karsimieni ruokien tilalle. Aloin pitää kirjaa syömisistäni ja siitä, miten vatsani milloinkin reagoi. Vointini meni kuitenkin huonommaksi ja huonommaksi ja syömiseni väheni entisestään; vaikkei siinä järkeä ollutkaan, aloin uskoa, että syöminen itsessään aiheutti pahan olon. Näin jälkeen päin ei voi kuin ihmetellä, miten jaksoin tasapainoilla koulun, työharjoittelun ja palkkatyön kanssa olemattomalla ravinnolla.

Olen säilyttänyt kaikki ruokapäiväkirjani ja silloin tällöin selailen niitä. Ne ovat aika korutonta luettavaa; pieni jogurtti, kaksi leipäviipaletta ja suklaapatukka. Ehkä lasi mehua. Säälittävää. Todella säälittävää. Vanhojen merkintöjen lukeminen on todella raskasta; itken usein niitä selatessani. Välillä, niinä hetkinä, kun olen luovuttamaisillani, niiden kirjojen kannet on kuitenkin avattava, sillä mikään muu ei yhtä hyvin muistuta minua siitä, miten pohjalla olen ollut. En ole perillä, en helvetti soikoon lähelläkään maalia, mutta matkalla kuitenkin, enkä saa päästää itseäni kääntymään takaisin.

 

– Hanna –

 

Suhteet Ruoka ja juoma Oma elämä Terveys