2010-luvun omakuvia

Pariisi on maailman suosituin turistikohde. Siksi se on varmasti myös selfieiden pääkaupunki – jokaisen nähtävyyden edessä kaupustellaan selfiekeppejä ja otetaan kuvia. Olisi hauska tietää, kuinka moneen turistin kuvaan on sattumalta päätynyt oikaistessaan Notre Damen ohi (en edelleenkään totu siihen, että se oikeasti on siinä, matkan varrella!) Kallionkielekkeellä tai harmaakarhujen kanssa selfieiden ottaminen on myös potentiaalisesti vaarallista. Itsetietoisen matkaajan pitäisi siis kaiketi ymmärtää olla ottamatta itsestään liikaa kuvia. Tai ainakin olla laittamatta niitä sosiaaliseen mediaan.

Unohdamme usein, että historiallisesti tarkasteltuna itsensä kuvaaminen ei ole mikään uusi ilmiö. Taiteilijat ovat kautta aikain tehneet omakuvia. Rembrandt maalasi elinaikanaan yli sata omakuvaa ja taisi kuvata enemmän itseään, kuin ketään muuta. Wikipediassa niitä kuvataan ”visuaaliseksi päiväkirjaksi artistista yli neljänkymmenen vuoden ajalta”. Puhuminen selfieiden uudenlaisesta omahyväisyydestä siis on vähän harhaanjohtavaa – kyllä ihmiset ovat olleet kiinnostuneita tutkimasta itseään jo aikaisemmin. Halunneet tulla nähdyiksi. Itsensä kuvaaminen on myös tapa tutkia itseään ja rakentaa omaa identiteettiään. Tällainen minä olen, tältä minä omin silmini näytän. 

Kirjoittaja kehtasi kuvata itseään, peilin kautta vielä!

Kun Kim Kardashian  julkaisi pelkkiä selfieitä sisältävän kirjansa Selfish, internetissä kohuttiin. Kardashiania syytettiin milloin egoistiksi, milloin huonoksi esimerkiksi nuorille. Kirjasta voi toki taiteellisellakin mittarilla olla montaa mieltä, mutta palautteesta päätellen selfie ei todellakaan ole mikään arvostettu itseilmaisun muoto: se on helppoa, nopeaa ja itseriittoista. Koska selfieitä voi ottaa kuka tahansa, jolla on kännykässään kamera, niitä pidetään vähempiarvoisina kuin järjestelmäkameralla studiossa otettuja taiteellisia omakuvia.Välineen nopeus ja tietty kaupallisuus syö monien mielestä kuvien arvoa, vaikka tarkemmin ajateltuna jako tuntuu todella keinotekoiselta. Kriittisessä puheessa usein annetaan ymmärtää, että selfieiden ottajien pitäisi ymmärtää, ettei heidän elämänsä tai naamansa ole kiinnostavia. Olisi paljon tärkeämpiäkin asioita kuvattavana, kuten maisemat, nauravat lapset tai makrokuvat kukista.

Olen kuitenkin eri mieltä: selfiet ovat ensimmäinen todella demokraattinen itseilmaisun väline, jossa kuka tahansa voi olla omien kuviensa objektina. Kuvien julkaiseminen ja niiden kohteena oleminen ei ole enää harvojen käsissä. Tietyssä mielessä se on jopa voimaannuttavaa: olla samaan aikaan sekä tekijä että objekti, päättää kerrankin itse, miten haluaa tulla nähdyksi. Etenkin naisille ja marginalisoiduille selfien voi nähdä myös mahdollisuutena tulla kuulluiksi ja nähdyiksi omilla ehdoillaan. Leikkiä valolla, varjolla, asetelmilla, kuvakulmilla, rooleilla. Niin, ja nyt Amalia Ulman on tehnyt siitä myös gallerioidenkin hyväksymää taidetta. Halusi tai ei, selfiet ovat luultavasti tulleet jäädäkseen – eikä se tarkoita, että olisimme automaattisesti itsekkäämpiä ihmisiä.

Joten hop hop, kuvia ottamaan!