Positiivisuudesta

Taannoin täällä blogissa käytiin varsin vilkastakin keskustelua siitä, miksi rakkaus työhön on kyseenalainen tavoite. Kommenttikentän puolella käytiin myös keskustelua positiivisesta ajattelusta, ja siitä, onko se lääke kaikkiin ongelmiin. Ajattelin jo silloin, että haluan kirjoittaa aiheesta lisää, sillä jäin pohtimaan asiaa ja ehkä tämän blogin aiheet ovat saaneet pohtimaan enemmänkin sitä, mitä positiivisuus on, ja mihin sillä tähdätään. Jonkun mielestä olen varmaan ihan kamala ihminen tämän jutun kirjoitettuani, mutta menköön.

***

Satuin eilen leffasta tultuani napsauttamaan radion päälle. Siellä keskusteltiin rakkaudesta ja jännitteiden poistamisesta kehosta. Sellaista self-help -keskustelua, jota media on nykyään pullollaan. Haastateltava kertoi karsineensa median käyttöä, koska ne ruokkivat negatiivisia ajatuksia. Uutisia ei kannata lukea liikaa, koska niistä tulee paha mieli. Vähän provosoivasti siis: paras lääke maailmantuskaan olisi siis sulkea silmänsä maailman vääryyksiltä, koska se tuntuu kurjalta. Kääntyä sisäänpäin, oppia rakastamaan itseään ja lähimmäistään.

Positiivinen psykologia on vuosikymmenet rummuttanut sitä, miten positiivinen ajattelu voimaannuttaa ja saa onnistumaan kaikessa, mihin ryhtyy. Siksi positiivisuudesta voimaantumista onkin tarjottu lääkkeeksi melkein mihin vaan: masennus poistuu, kun muuttaa haitallisia ajatusmalleja, Suomi lähtee nousuun positiivisella ajattelulla ja syrjintä poistuu, kun kaikki omassa elämässään säteilevät ympärilleen positiivista energiaa. Edellinen hallitus jopa väitti, että Suomen ongelma ei suinkaan ollut talouden tila tai vihamielisyyden kasvu, vaan kansalaisten raskas mielenlaatu. Positiivinen voimaantuminen saa meidät kaikki liittymään yhteisiin talkoisiin Suomen nostamiseksi suosta. Kaikenlainen kriittinen nillitys on ankeuttamista.

Hyvissä ajatuksissa ei sinänsä ole tietenkään mitään pahaa, etenkin kun ne kumpuavat aidosta onnellisuudesta. Maailmassa on paljon kauniita, ilahduttavia asioita, rakkautta, välittämistä ja hyviä tekoja. Ihmiset ovat pahan lisäksi kykeneviä paljon hyvään.Ystävällisyys tai lähimmäisenrakkaus ei tietääkseni ole koskaan aiheuttanut kenellekään mitään pahaa, tietenkään. Kaiken pakollinen sokerikuorruttaminen on kuitenkin tehokas tapa hiljentää kritiikki silloin, kun siihen on aihetta. Kukapa haluaisi tulla leimatuksi ryppyotsaiseksi ilonpilaajaksi. Pahimmillaan positiivisuus on kuitenkin kivapuhetta, jolla vaikeista asioista tehdään helposti nieltäviä. Kivapuhe palvelee valtaapitävien etua, mutta tarjoillaan mukavassa paketissa. Kukapa ei mielummin haluaisi keskittyä elämän pieniin iloihin kuin siihen, mitä maailmassa kenties pitäisi muuttaa. Pahimmillaan siis ylenpalttinen positiivisuuspuhe jopa passivoi: kaikkihan on jo tosi hyvin, miksi tehdä mitään?  Kriittisyys, päätösten taustalla vaikuttavien arvojen, syiden ja valta-asetelmien kyseenalaistaminen leimataan turhaksi maailmanlopun maalailuksi. Eikö voitaisi vain nauttia elämästä?

Positiivisuus ei kuitenkaan ole lääke kaikkiin maailman ongelmiin. Hyvää tarkoittava positiivisuus puhe voi esimerkiksi masentuneesta (tutkitusti) tuntua jopa päinvastaisena: itsetunto huononee ja syyllistyminen kyvyttömyydestä ajatella pahaa oloa pois vain pahentaa tilannetta. Asennemuutoksista puhuminen myös helposti korostaa ”jokainen on oman onnensa seppä” -tyyppistä ajattelua, jolla sälytetään vastuu onnistumisesta vain yksilön itsensä vastuulle. Yhtäkkiä ei olekaan enää tarpeen ylläpitää hyvinvointivaltiota, vaan aletaan puhua hyvinvointiyhteiskunnasta, erillisten, omasta elämästään vastuussa olevien yksilöiden muodostamasta yksiköstä. Maailma ei kuitenkaan pelastu ja kaikkien elämä muutu maagisesti paremmaksi, kun vain muutetaan asennetta. Esimerkiksi ”katsokaa kehitysmaan lapsia, hehän hymyilevät” -tyyppiset kommentit kuulostavat joskus vähän siltä, että heidän kokemansa epäoikeudenmukaisuus olisi hymyllä kuitattu, vähän pienempi ongelma. Ovathan he kuitenkin onnellisia.

***

Arvaan, että moni haluaa nähdä tämän tekstin juuri sellaisena ärsyttävänä nillittämisenä. Ymmärrän. Miten kenenkään oma pyrkimys nähdä elämässä mahdollisimman paljon hyviä puolia on kenellekään pahaksi? Ei se välttämättä olekaan. Pointtini ei olekaan rohkaista ketään negatiivisuuteen, tai että synkistely korottaisi ketään automaattisesti jollekin moraalisuuden korokkeelle. Kriittisyys ei ole mikään itseisarvo, tai kaikki negistely tarpeellista. Joskus on ihan tarpeen vähän katsoa itseään peiliin ja kysyä, onko ruokalan kastikkeen mauttomuudesta tai viikon jatkuneesta sateesta tarpeen marmattaa. Itsetarkoituksellinen valittaminen ei hyödytä ketään. Sopii mielestäni kuitenkin kysyä, onko elämää tarpeen sokerikuorruttaa? Onnellisuus ei mielestäni löydy pakonomaisesta positiivisuudesta, vaan siitä, että elämä tuntuu merkitykselliseltä (keittiöpsykologi täällä hei vaan!)

Lisää:

Oskari ”etkö-pidä-mistään” Onninen kirjoitti kivapuheesta hyvän jutun Ylioppilaslehteen (vuosi sitten tosin jo).

Jaa se niistä lyhyemmistä jutuista näemmä :D