Positiivisuudesta

Taannoin täällä blogissa käytiin varsin vilkastakin keskustelua siitä, miksi rakkaus työhön on kyseenalainen tavoite. Kommenttikentän puolella käytiin myös keskustelua positiivisesta ajattelusta, ja siitä, onko se lääke kaikkiin ongelmiin. Ajattelin jo silloin, että haluan kirjoittaa aiheesta lisää, sillä jäin pohtimaan asiaa ja ehkä tämän blogin aiheet ovat saaneet pohtimaan enemmänkin sitä, mitä positiivisuus on, ja mihin sillä tähdätään. Jonkun mielestä olen varmaan ihan kamala ihminen tämän jutun kirjoitettuani, mutta menköön.

***

Satuin eilen leffasta tultuani napsauttamaan radion päälle. Siellä keskusteltiin rakkaudesta ja jännitteiden poistamisesta kehosta. Sellaista self-help -keskustelua, jota media on nykyään pullollaan. Haastateltava kertoi karsineensa median käyttöä, koska ne ruokkivat negatiivisia ajatuksia. Uutisia ei kannata lukea liikaa, koska niistä tulee paha mieli. Vähän provosoivasti siis: paras lääke maailmantuskaan olisi siis sulkea silmänsä maailman vääryyksiltä, koska se tuntuu kurjalta. Kääntyä sisäänpäin, oppia rakastamaan itseään ja lähimmäistään.

Positiivinen psykologia on vuosikymmenet rummuttanut sitä, miten positiivinen ajattelu voimaannuttaa ja saa onnistumaan kaikessa, mihin ryhtyy. Siksi positiivisuudesta voimaantumista onkin tarjottu lääkkeeksi melkein mihin vaan: masennus poistuu, kun muuttaa haitallisia ajatusmalleja, Suomi lähtee nousuun positiivisella ajattelulla ja syrjintä poistuu, kun kaikki omassa elämässään säteilevät ympärilleen positiivista energiaa. Edellinen hallitus jopa väitti, että Suomen ongelma ei suinkaan ollut talouden tila tai vihamielisyyden kasvu, vaan kansalaisten raskas mielenlaatu. Positiivinen voimaantuminen saa meidät kaikki liittymään yhteisiin talkoisiin Suomen nostamiseksi suosta. Kaikenlainen kriittinen nillitys on ankeuttamista.

Hyvissä ajatuksissa ei sinänsä ole tietenkään mitään pahaa, etenkin kun ne kumpuavat aidosta onnellisuudesta. Maailmassa on paljon kauniita, ilahduttavia asioita, rakkautta, välittämistä ja hyviä tekoja. Ihmiset ovat pahan lisäksi kykeneviä paljon hyvään.Ystävällisyys tai lähimmäisenrakkaus ei tietääkseni ole koskaan aiheuttanut kenellekään mitään pahaa, tietenkään. Kaiken pakollinen sokerikuorruttaminen on kuitenkin tehokas tapa hiljentää kritiikki silloin, kun siihen on aihetta. Kukapa haluaisi tulla leimatuksi ryppyotsaiseksi ilonpilaajaksi. Pahimmillaan positiivisuus on kuitenkin kivapuhetta, jolla vaikeista asioista tehdään helposti nieltäviä. Kivapuhe palvelee valtaapitävien etua, mutta tarjoillaan mukavassa paketissa. Kukapa ei mielummin haluaisi keskittyä elämän pieniin iloihin kuin siihen, mitä maailmassa kenties pitäisi muuttaa. Pahimmillaan siis ylenpalttinen positiivisuuspuhe jopa passivoi: kaikkihan on jo tosi hyvin, miksi tehdä mitään?  Kriittisyys, päätösten taustalla vaikuttavien arvojen, syiden ja valta-asetelmien kyseenalaistaminen leimataan turhaksi maailmanlopun maalailuksi. Eikö voitaisi vain nauttia elämästä?

Positiivisuus ei kuitenkaan ole lääke kaikkiin maailman ongelmiin. Hyvää tarkoittava positiivisuus puhe voi esimerkiksi masentuneesta (tutkitusti) tuntua jopa päinvastaisena: itsetunto huononee ja syyllistyminen kyvyttömyydestä ajatella pahaa oloa pois vain pahentaa tilannetta. Asennemuutoksista puhuminen myös helposti korostaa ”jokainen on oman onnensa seppä” -tyyppistä ajattelua, jolla sälytetään vastuu onnistumisesta vain yksilön itsensä vastuulle. Yhtäkkiä ei olekaan enää tarpeen ylläpitää hyvinvointivaltiota, vaan aletaan puhua hyvinvointiyhteiskunnasta, erillisten, omasta elämästään vastuussa olevien yksilöiden muodostamasta yksiköstä. Maailma ei kuitenkaan pelastu ja kaikkien elämä muutu maagisesti paremmaksi, kun vain muutetaan asennetta. Esimerkiksi ”katsokaa kehitysmaan lapsia, hehän hymyilevät” -tyyppiset kommentit kuulostavat joskus vähän siltä, että heidän kokemansa epäoikeudenmukaisuus olisi hymyllä kuitattu, vähän pienempi ongelma. Ovathan he kuitenkin onnellisia.

***

Arvaan, että moni haluaa nähdä tämän tekstin juuri sellaisena ärsyttävänä nillittämisenä. Ymmärrän. Miten kenenkään oma pyrkimys nähdä elämässä mahdollisimman paljon hyviä puolia on kenellekään pahaksi? Ei se välttämättä olekaan. Pointtini ei olekaan rohkaista ketään negatiivisuuteen, tai että synkistely korottaisi ketään automaattisesti jollekin moraalisuuden korokkeelle. Kriittisyys ei ole mikään itseisarvo, tai kaikki negistely tarpeellista. Joskus on ihan tarpeen vähän katsoa itseään peiliin ja kysyä, onko ruokalan kastikkeen mauttomuudesta tai viikon jatkuneesta sateesta tarpeen marmattaa. Itsetarkoituksellinen valittaminen ei hyödytä ketään. Sopii mielestäni kuitenkin kysyä, onko elämää tarpeen sokerikuorruttaa? Onnellisuus ei mielestäni löydy pakonomaisesta positiivisuudesta, vaan siitä, että elämä tuntuu merkitykselliseltä (keittiöpsykologi täällä hei vaan!)

Lisää:

Oskari ”etkö-pidä-mistään” Onninen kirjoitti kivapuheesta hyvän jutun Ylioppilaslehteen (vuosi sitten tosin jo).

Jaa se niistä lyhyemmistä jutuista näemmä 😀

Kommentit (6)
  1. Hieno kirjoitus – kiitos tästä! Olen miettinyt samaa itsekin viime aikoina, kun oma huomio on kiinnittynyt entistä enemmän omaan hyvinvointiin.

    Joskus ajattelin, että maailmantuskassa kieriskely on jokin oleellinen hyvää ihmisyyttä mittaava tekijä. Ajattelin, että moraalisesti hyvä toiminta syntyy syvästä myötätunnosta, vääryyden kokemisesta, empatiasta ja vastuuntunnosta. Koin, että minun on oltava kriittinen ja vähän vihainen ottaakseni osaa maailman parantamiseen. Suhtauduin kriittisesti itseeni, muihin ihmisiin, yhteiskuntaan ja maailmaan. Tahdoin kärsiä kaikkien kärsivien mukana ja kantaa maailman vääryyksiä harteillani. On ehkä sanomattakin selvää, etten ollut tuolloin kovinkaan onnellinen.

    Tuo kaikki on varmasti antanut minulle näkökulmaa asioihin ja tuonut minulle kyvyn ajatella omilla aivoillani. Nyt, omilla aivoillani ajatellen, olen kuitenkin löytänyt tavan elää itse onnellista elämää. Voin hyvin fyysisesti ja henkisesti ja olen rajattoman kiitollinen kaikesta, mitä minulla on. Tahdon jakaa tätä olemisen iloa muillekin ja luen mielelläni tarinoita ihmisistä, joilla on hyvä olla omissa nahoissaan. Olen iloinen siitä, että nykyään on ihan suotavaa olla julkisesti onnellinen.

    Näen edelleen ympärilläni paljon epäoikeudenmukaisuutta, mutta olen omalta osaltani päättänyt, että kun koen negatiivisia tunteita, pyrin joko vaikuttamaan asiaan itse tai lakkaan valittamasta. Vaikuttaminen voi olla tietoisuuden levittämistä, hyväntekeväisyyttä tai aktiivista toimimista. Koen, että nykyinen, positiivisempi elämänasenteeni on tehnyt minusta entistä aktiivisemman vaikuttajan – ja samalla onnellisemman ihmisen. Kun on kevyempi olla, on helpompi tarttua tekemään hyvää, askel kerrallaan.

    Ihminen kokee usein onnellisuutta auttaessaan muita ja tehdessään asioita, joita kokee merkitykselliseksi. Mielestäni positiivisen elämänasenteen ja hyvinvoinnin pitäisi johtaa juuri tähän suuntaan. Jos kaiken tavoitteena on näyttää hyvältä instagramissa, tekemisestä katoaa merkityksellisyys, enkä usko, että sellainen elämänasenne tekee lopulta ketään kovinkaan onnelliseksi.

    Asioihin vaikuttamisen ja auttamisen ei tarvitse olla maailmantuskassa kieriskelyä ja uhrautumista, eikä positiivisuuden tarvitse olla välinpitämättömyyttä maailman ongelmia kohtaan. Kaikki me piirrämme omat rajamme siitä, kuinka paljon maailman ongelmia jaksamme kantaa harteillamme; kunnioitan myös niitä, jotka eivät aina jaksa pitää silmiään auki, vaan keskittyvät välillä vain omaan napaansa – kunhan se ei tapahdu muiden hyvinvoinnin kustannuksella.

    Love and let love, eiks nii?

    1. Kiitos kivasta kommentista!:)

      Juuri tuollainen myönteisyys, josta puhut, on mielestäni todella hieno asia, enkä missään tapauksessa halunnut sitä kritisoidakaan! Kivapuhe on ehkä vähän eri ilmiö. Kaiken vaientaminen sellaisella ”olisit positiivisempi, niin kaikki helpottuu” -puheella usein heijastelee sellaista asennetta, jossa ongelmat lakkaavat olemasta, kun muuttaa vaan asennetta. Toisaalta tuskassa kieriskely ja uhrautumisen tunne myös voivat johtaa sellaiseen lamaantumiseen, jossa ei kyllä saa mitään hyvää aikaiseksi yhtään kenellekään. Pahimmillaan sitä vaan masentaa kaikki muutkin.

      Enkä tarkoita sitäkään, että pitäisi ottaa kaikki maailman murheet kantaakseen (teen tätä IHAN liikaa), vaan enemmän sitä, että ongelmat tiedostetaan, niistä voidaan keskustella rakentavasti ja myös tehdä jotain niiden muuttamiseksi. Jos kukaan ei koskaan suostu näkemään ongelmia, ei kai niiden muuttamiseksikaan voisi tehdä mitään? 🙂 Ettei tyydyttäisi huonompaan, koska ongelmien tiedostaminen on kurjaa. Ettei kaikkea katsottaisi aina liian ruusunpunaisten lasien läpi. Sekin tietysti tekee hyvää itse kullekin aina välillä. 

      Omaa henkistä hyvinvointia ei tietenkään pidä asettaa alttiiksi. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikkien siihen pystyvien pitäisi tehdä jotain sen hyväksi, että maailma olisi parempi paikka elää. Vähän perehtymistä siihen, mitä maailmassa tapahtuu, voi mielestäni kohtuudella vaatia (tai toivoa edes), koska kuitenkin päivittäiset valintamme vaikuttavat kaikkien hyvinvointiin. Kiinnittää huomiota kuluttamiseensa, äänestää järjellä, tai vaikka antamalla rahaa keräykseen. Jokainen toki itse tietää, miten paljon voi tai haluaa tehdä 🙂

      1. Kiitos ihanasta ja pitkästä vastauksesta! Vaikutat fiksulta ja vastuulliselta tyypiltä – nostan hattua 🙂

        Ihan samoilla linjoilla ollaan täälläkin. Koen kuitenkin tärkeäksi pyrkiä irti turhasta vastakkainasettelusta tässäkin keskustelussa. Positiivisuus ja hyvinvointi ovat tärkeitä voimavaroja, ja itse ainakin olen saanut tosi paljon voimaa self help -kirjoista, hyvinvointibuumista ja tietoisesta positiivisuuden viljelystä –  olen vasta viime vuosina oivaltanut, että omaan napaan ja omaan hyvinvointiin keskittyminen ei poissulje sitä, että pyrkii tekemään oman osuutensa paremman maailman puolesta. Voin olla samaan aikaan vihersmoothieita instagramiin postaileva terveysintoilija, elämää fiilistelevä positiivari ja maailmaa parhaansa mukaan parantava ja oman vastuunsa tunteva ihminen.

        Ymmärrän tosi hyvin myös sitä, että monilla on tarve välillä ottaa lepoa uutistulvasta ja rajoittaa tietoisesti median seuraamista. Itsekin teen näin välillä, eikä se tarkoita, etten pyrkisi myös kantamaan vastuuta omista valinnoistani tai pysyisi kartalla (vähintään) niistä asioista, joihin voin itse vaikuttaa.

        Tunnistan hyvin nuo riskit kivapuheessa ja silmien sulkemisessa maailman pahuudelta. Positiivisuusretoriikka voi mennä pahimmillaan ihan metsään – ja parhaimmillaan se voi olla mieletön voimavara oman hyvinvoinnin ohella koko maailman parantamiseen. Mutta ehkä tärkeintä on nähdä tässäkin asiassa kaikki harmaan sävyt 🙂

        1. 😀 Keskusteleminen on  kivaa! Sinäkin vaikutat kyllä tosi fiksulta tyypiltä, on hienoa saada vähän erilaista perspektiiviä.

          Optimihan on tietysti tasapaino sekä itsestään huolehtimisen ja oman vastuunsa kantamisen välillä. Ajattelin kyllä itsekin pitää viikonloppuna uutislakon, ihan vaan koska välillä aivot ylikuumenee kaikesta informaatiosta. Se, että annostelee mediankäyttöään on ihan hyväkin välillä! Eri asia toki kuin se, että tekee tietoisen päätöksen olla ottamatta selvää asioista (jolloin voi helposti tulla uskoneeksi väitteisiin, jotka eivät ole vaikka totta). 

  2. humpuukiheikki
    24.9.2015, 10:39

    Hyvää tekstiä.

    Positiivisuushan on vain hyvä asia, kunhan kaikkea negatiivista ei sivuuteta tai yritetä väkisin kääntää positiiviseksi. Turmiollisinta tuo yltiöpositiivisuus kaiketi on, juuri niin kuin sanoitkin, silloin kun se saa ihmiset sulkemaan silmänsä kaikelta pahalta.

    Yksi ikävimpiä tämän ajattelumallin tuomia lieveilmiöitä on mielestäni se, että ihmiset eivät enää seuraa tiedotusvälineistä maailmanmenoa, jolloin maailmankuva väistämättä jää suppeaksi. Ei enää ymmärretä maailmaa. Eihän kaikilla ole aikaa ja halua tietenkään kaikesta ottaa selvää, eikä pidäkään, mutta useat eivät tunnu nykyisin tietävän yksinkertaisimpiakaan ajankohtaisia asioita. Eivät edes niitä, jotka heitä henkilökohtaisella tasolla saattaisivat koskettaa. Monesti tässä ei ole kyse laiskuudesta, vaan juuri siitä, että halutaan elää pumpulissa jonkinkaltaisessa Edenin paratiisissa.

    Minulla on tästä itse asiassa esimerkki tältä päivältä. Pyysin ystävääni katsomaan Kaapelitehtaalle Lauri Erikssonin uutta valokuvanäyttelyä asunnottomista. Hän ei halunnut lähteä, kun siitä tulee kuitenkin vain paha mieli. Ystäväni työskentelee yhdessä Suomen suurimmista medioista lifestyle-toimittajana, joten ei luulisi työnkään kautta turhan paljoa sitä ankeaa maailmankuvaa verkkokalvoille tunkeutuvan. Tunnistankin tämän kyseisen henkilön tekstissäsi useamssakin kohdassa.

    Toki nämä nihilistit ihmisvihaajat, jotka valittavat kaikesta valittamisen vuoksi eivätkä näe missään mitään positiivista, ovat oma surullinen(surkuhupaisa) lukunsa nekin.

    En itsekään halua kuulostaa tässä siltä, että tuomitsen positiivisuuden itsessään. Kuten sinäkin sanoit, kun se tulee aidosti ja aidoista hyvistä asioista, sehän on vain hyvä ja eteenpäin vievä asia.

    1. Kiitos!

      Juuri tuo on mun mielestä tosi kurjaa. Ihan niin kuin maailman suurin ongelma olisi se, että jostakin uutisesta tulee paha mieli. Eri asia tietysti jos on muutenkin vaikeassa elämäntilanteessa tai jos ei halua mennä nettiin lukemaan vaikka itseensä tai edustamaansa ryhmään kohdistuvaa vihakirjoittelua. Tai ei kenenkään tarvitse tuntikausia istumassa lukemassa uutisia Syyriasta ja itkemässä, mutta vähän tulisi mun mielestäni maailman asioihin perehtyä 🙂 Nihilistit tietysti asia erikseen, aika raskaita ihmisiä…

      Täytyykin käydä katsomassa tuo näyttely!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *