Herkkyys ei ole häpeä
Ajattelin, etten koskaan kirjoittaisi blogiin ”mistään tunnejutuista”, mutta toisaalta en haluaisi että tämä on vaan jokin yksi iso poliittinen manifesti. Omasta elämästä kirjoittaminen tuntuu kuitenkin vaikealta! En oikein osaa. Joka tapauksessa, Ranska on herättänyt pohtimaan uudestaan herkkyyttä, luonteenpiirrettä, joka minut sai ulkomaille lähtemäänkin. Että oppisin kovemmaksi maailmassa, jossa joskus täytyy olla kova luu.
Kun koin nuorempana suuria pettymyksiä, usein ensimmäinen reaktioni oli alkaa itkeä. Yleensä yritin purra hammasta yhteen, ja keskittää kaikki voimani siihen, etten alkaisi itkeä muiden edessä. Kyyneleet nolottivat, ja pelkkä ylitsevuotava häpeän tunne omasta tunteellisuudesta teki tilanteesta vielä tukalamman. En halunnut vaikuttaa itkupilliltä, joka ei kestä yhtäkään pettymystä tai ilkeää sanaa ilman kyynelehtimistä. Sen sijaan, että olisin aina lamaantunut kohdatessani ikäviä ihmisiä, olisin halunnut uskaltaa puolustaa omia oikeuksiani. Koin, että tunteeni leimattiin helposti ”naisten hysteeriseksi ylireagoinniksi”. Että siinä taas yksi sukupuolensa stereotyyppinen edustaja. Raivostuttavaa.
Vähän herkemmin asioihin reagoivat usein saavat kuulla olevansa heikkoja, lapsellisia tai huomionhakuisia. Mielensä pahoittaminen voi toki joskus ollakin liioiteltua, enkä tietenkään puhu marttyyriasenteen puolesta. Kuitenkin olen joskus ihmetellyt sitä, miksi itkemiseen tai voimakkaisiin tunteisiin liittyy niin paljon stigmaa. En minä ole täysin tunteideni vietävissä, eikä herkkyys ole merkki heikkoudesta. Joskus tuntuu vain, etten sovellu maailmaan, jossa pitäisi mennä kylmästi eteenpäin, eikä kovin moni muukaan. Olen kyllästynyt taistelemaan omaa luonnettani vastaan, esittämään kovempaa kuin olenkaan vaikuttaakseni jotenkin uskottavammalta. Sillä ei herkkyyden pitäisi olla häpeä, sehän on myös voimavara: kykyä aistia muiden tunteita ja asettua toisen asemaan. Niin, ja toisaalta itkeä myös ilosta, tai kun näkee tai kuulee jotain todella kaunista.
Olen välillä kokenut Ranskassa olemisen haastavaksi juuri siksi, että ikäviä asioita voidaan täällä joskus sanoa niin suoraan. Muodollisen kohteliaisuuden ja ystävällisyyden välissä saatetaan töksäyttää mitä vain. Ja sitten vastata töykeyksiin töykeyksillä, tai keskisormella. Joskus tuntuu, ettei minusta sellaiseen ole. Aina tosin en tiedä, haluaisinko edes, vaikka alun perin tulinkin tänne myös oppiakseni olemaan vähän enemmän tough. Yritän kuitenkin päästä häpeästä eroon. Ensi kerralla, kun elokuvissa alkaa itkettää, kaivan nenäliinan esiin ja toistan itselleni: herkkyys ei ole häpeä.