Herkkyys ei ole häpeä

Ajattelin, etten koskaan kirjoittaisi blogiin ”mistään tunnejutuista”, mutta toisaalta en haluaisi että tämä on vaan jokin yksi iso poliittinen manifesti. Omasta elämästä kirjoittaminen tuntuu kuitenkin vaikealta! En oikein osaa. Joka tapauksessa, Ranska on herättänyt pohtimaan uudestaan herkkyyttä, luonteenpiirrettä, joka minut sai ulkomaille lähtemäänkin. Että oppisin kovemmaksi maailmassa, jossa joskus täytyy olla kova luu.

 

Kun koin nuorempana suuria pettymyksiä, usein ensimmäinen reaktioni oli alkaa itkeä. Yleensä yritin purra hammasta yhteen, ja keskittää kaikki voimani siihen, etten alkaisi itkeä muiden edessä. Kyyneleet nolottivat, ja pelkkä ylitsevuotava häpeän tunne omasta tunteellisuudesta teki tilanteesta vielä tukalamman. En halunnut vaikuttaa itkupilliltä, joka ei kestä yhtäkään pettymystä tai ilkeää sanaa ilman kyynelehtimistä. Sen sijaan, että olisin aina lamaantunut kohdatessani ikäviä ihmisiä, olisin halunnut uskaltaa puolustaa omia oikeuksiani. Koin, että tunteeni leimattiin helposti ”naisten hysteeriseksi ylireagoinniksi”. Että siinä taas yksi sukupuolensa stereotyyppinen edustaja. Raivostuttavaa. 

Vähän herkemmin asioihin reagoivat usein saavat kuulla olevansa heikkoja, lapsellisia tai huomionhakuisia. Mielensä pahoittaminen voi toki joskus ollakin liioiteltua, enkä tietenkään puhu marttyyriasenteen puolesta. Kuitenkin olen joskus ihmetellyt sitä, miksi itkemiseen tai voimakkaisiin tunteisiin liittyy niin paljon stigmaa. En minä ole täysin tunteideni vietävissä, eikä herkkyys ole merkki heikkoudesta. Joskus tuntuu vain, etten sovellu maailmaan, jossa pitäisi mennä kylmästi eteenpäin, eikä kovin moni muukaan. Olen kyllästynyt taistelemaan omaa luonnettani vastaan, esittämään kovempaa kuin olenkaan vaikuttaakseni jotenkin uskottavammalta. Sillä ei herkkyyden pitäisi olla häpeä, sehän on myös voimavara: kykyä aistia muiden tunteita ja asettua toisen asemaan. Niin, ja toisaalta itkeä myös ilosta, tai kun näkee tai kuulee jotain todella kaunista.

Olen välillä kokenut Ranskassa olemisen haastavaksi juuri siksi, että ikäviä asioita voidaan täällä joskus sanoa niin suoraan. Muodollisen kohteliaisuuden ja ystävällisyyden välissä saatetaan töksäyttää mitä vain. Ja sitten vastata töykeyksiin töykeyksillä, tai keskisormella. Joskus tuntuu, ettei minusta sellaiseen ole. Aina tosin en tiedä, haluaisinko edes, vaikka alun perin tulinkin tänne myös oppiakseni olemaan vähän enemmän tough. Yritän kuitenkin päästä häpeästä eroon. Ensi kerralla, kun elokuvissa alkaa itkettää, kaivan nenäliinan esiin ja toistan itselleni: herkkyys ei ole häpeä.

Kommentit (8)
  1. Muistan, että jossain vaiheessa ala-astetta havahduin siihen, että itken helposti. En nähnyt muiden poikien itkevän, muuten kuin (minun mielestä) ’hyvästä syystä’. Koin itseni jotenkin kehittymättömäksi luonnonoikuksi ja häpesin herkkyyttäni, koska isot pojat ei itke.

    Huomioni jälkeen aloin hillitä itseäni ettei vastaavanlaisia nolouksia enää sattuisi. Jouduin etäännyttämään itseni tilanteista, etten herkistyisi.

    Lapset ovat mestareita imemään piileviä normeja itseensä. Ei minun kokemukseni tyhjiöstä ilmaantunut.

    Olen nuori 20+ vuotta joten voisi kuvitella ettei minun sukupolveani enää koske moiset asiat. Mutta asenteet muuttuvat pikkuhiljaa.

    Minusta herkkyys on luonteenpiirre muiden joukossa, ei huonompi eikä parempi.

    1. Tunnistan itsekin tuon tilaanteestä etäännyttämisen! Lapset ovat kyllä todella herkkiä imemään ympäristön vaikutteita. Aina ei ole edes kovin helppoa tunnistaa myöhemmällä iällä niitä piileviä normeja, kun ”vääränlaisesta” käytöksestä sanktioiminen ei ole aina niin suoraa. Tai vaikka yhteiskunta ympärillä muuttuisikin, lapsena sisäistettyjä käyttäytymismalleja on vaikea muuttaa.

      Samaa mieltä olen kyllä! En toki halua herkkyyttä myöskään nostaa jotenkin muita luonteenpiirteitä hienommaksi, ei se kenestäkään välttämättä jalompaakaan tee 🙂

  2. humpuukiheikki
    26.10.2015, 09:22

    Itse en kyllä lapsena ollut niin herkkä. Se on tullut vasta teini-iässä tai jopa hieman sen jälkeen. Sekin voi osaltaan vaikuttaa siihen, ettei minuun ole mitään leimaa tullut koskaan.

    Toisaalta naisten on ehkä taas esitettävä kovempia pärjätäkseen edelleen niin miesten ehdoilla rakennetussa maailmassa?”

    Uskon tuossa olevan ehkäpä se totuus. Tässä jälleen huomaamme, miten syvälle meidän luonteisiimmekin vaikuttaa tämä ”miesten maailma.” ”Mies ei itke”, mutta silti minä koen saavani miehenä itkeä, sinä naisena et… outoa. Ja väärin. 

    ”Ainakin suomalaisessa ”mies ei itke” -kulttuurissa voisin tosin kuvitella, että miesten kyyneliin liittyy vielä enemmän stigmaa?”

    En todella siis pidä itseäni heikkona herkkyydestä huolimatta, jonka luulenkin liittyvän siihenkin, ettei minuun ole kohdistunut mitään itkupillileimaa miestenkään maailmassa. Terve itsetunto varmasti antaa jotenkin anteeksi tämmöisiäkin piirteitä. Enkä näe asiaa niin, että olen juuri sattunut löytämään sellaista seuraa ja ystäviä, joita ei herkkyys hetkauta, vaan uskon sillä omalla asenteella olevan valtava merkitys asian kannalta. 

    1. Niin, en itsekään pidä itseäni mitenkään kovin heikkona! Sitä pidänkin juuri ongelmana, että niin monen mielessä ne kaksi yhdistyvät toisiinsa. Tai toisaalta ajattelen myös, että lupa olla heikkokin pitää olla. Suomessa on niin voimakas pärjäämiskulttuuri, että jo avun pyytämistä pidetään vähän kiusallisena (tämäkään nyt ei päde tietenkään kaikkiin, karkea yleistys). 

      Ja toki oma asenne vaikuttaa moneenkin asiaan – jos ei ota nokkiinsa toisten kummeksunnasta ja osaa ohittaa sen olankohautuksella, niin ehkä saakin enemmän vapautta ns. rikkoa normeja. Itselläni on vielä aika paljon tekemistä itsetunnon kanssa, ei ole helppoa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *