Aallonpohjalta aallonharjalle

Kolmepäiväisen festarirupeaman jälkeen olo sunnuntaina oli vähän uupunut. Ulkona oli upea syysaurinko, ja 20 astetta lämmintä, vaikka on marraskuun ensimmäinen.

Mielessäni kuitenkin myllertää. Pariisi on uskomattoman kaunis kaupunki, jossa on mielettömästi historiaa, kulttuuria, tapahtumia, kulmakuppiloita ja söpöjä koiria. Kaikenlaisia ihmisiä. Kurssit yliopistolla ovat todella kiinnostavia, ainakin ne, jotka ovat jo alkaneet. Viihdyn yllättävän hyvin yksinkin, ja pärjään. Kuljen sujuvasti metrolla ja tilaan juotavaa ravintolassa. Kohta osaan ehkä jo jutustella alakerran vahtimestarille. 

IMG_5139.JPG

Ja silti, välillä koen itseni todella väsyneeksi. Kulttuurishokiksikin sitä kai voisi kutsua. Koulussani on todella vähän vaihtareita, eikä yhteisöllistä opiskelijaelämää oikein ole, Erasmus-porukasta puhumattakaan. Ranskalaiset ovat useimmiten ystävällisiä, mutta tuntuvat olevan tutustumisen ulottumattomissa. En ole ujo, mutta ulkomaalaisuuden mukanaan tuoman epävarmuuden vuoksi en ole uskaltanut tunkea pihalla seisoviin tupakkarinkeihin. Ihmisiin tutustuminen ilman valmiita rakenteita on vaikeaa – useimmitenhan Erasmus-vaihto-opiskelijat pääsevät mukaan joihinkin valmiisiin ryhmiin, tai tutustuvat opiskelijatuutoroinnin kautta edes yhteen paikalliseen. Olen yrittänyt aloittaa keskustelua joidenkin opiskelijoiden kanssa, mistä olen taputellut itseäni vähän olkapäälle (hyvä hyvä!) Automaattisesti ketään täällä ei lähestytä – koulussamme ulkomaalaisia on noin kolmasosa, joten eksoottinen aksenttikaan ei tee kenestäkään heti muiden silmissä heti kiinnostavaa. 

Yksinäisyys sinänsä ei ole ongelma. Kaupungissa on vaihdossa myös hyvä ystäväni, jonka kanssa olemme viettäneet aikaa. Joinakin päivinä nautin suunnattomasti päättömästä, yksinäisestä vaeltelusta kaduilla, joilla kulman takaa voi koska tahansa ilmestyä joku keskiaikainen kirkko tai muu pytinki. Sitten seuraavana hetkenä koko maa ja sen ihmiset ketuttavat; on ikävä ruisleipää, läheisiä ja sitä, että ihmiset käyttäytyvät minulle ymmärrettävällä tavalla.

Joskus olen myös tuntenut epäonnistumisen tunnetta siitä, etten ole vielä onnistunut tutustumaan kehenkään kunnolla, tai nauti jokaisesta hetkestä. Turhautuminen ja yksin jäämisen pelko ovat aiheita, joista vaihtokokemusten yhteydessä ei usein puhuta, koska niin helposti tuntee, että vikahan on minussaSiksi täällä olo on ollut jo nyt todellista tutustumista siihen, miten itse reagoin epämukavalta tuntuvissa tilanteissa. Sisuunnuin. Tuulta päin -blogissa kirjoitettiin No Shame Novemberista, ja niin minäkin aion tehdä. Avata suuni vielä useammin. Esittää tyhmiä kysymyksiä. Puhua kieltä aksentilla.

Yksin en enää täällä suostu jäämään.

Kommentit (2)
  1. Tsemppiä sulle vaihtoon! Minäkin haluaisin olla nii  rohkea ja lähteä, mutta tutussa kaupungissa tuttujen ihmisten ympäröimänä on niin helppo ja turvallinen olla… 🙂 

     Pariisi on varmasti yksi maailman kauneimmista kaupungeista! 

    1. Ihana, kiitos!! Hyvin tämä vielä menee, kun itse aktivoituu.

      Suosittelen kyllä ehdottomasti lähtemistä! Aina ei ole helppoa, mutta oppii rohkeammaksi. Samalla tutustuu uuteen kaupunkiin tavallista lomaa paremmin 🙂 Puolen vuoden vaihto esimerkiksi on myös niin lyhyt aika, että se menee tosi nopeasti. Omaa poissaoloa ei kukaan ehdi edes huomata!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *