Ei mitään järkeä

Olen aina ollut niitä ihmisiä, joita turhauttaa, jos ei ymmärrä. Olen aina halunnut tietää, miksi asiat täytyy tehdä jollain tietyllä tavalla ja hermostunut, jos en ole heti ymmärtänyt jotakin. Ymmärrys on lisännyt tunnetta siitä, että asiat ovat kontrollissa. 

Kaikkea ei kuitenkaan voi, tarvitse tai pysty aina ymmärtämään, osaamaan tai tietämään.

Halu kontrolloida ja kyvyttömyys käsitellä epävarmuutta voivat olla huonoja asioita, kun kaikkea ei kuitenkaan voi hallita. Halu hallita kaikkea aiheuttaa stressiä. On hyvä, että ohjakset elämässä ovat noin niinkun pääasiallisesti omissa käsissä, mutta kaikkeen ei voi vaikuttaa. Jotta en kuulostaisi ihan self-help -kirjalta, niin mielestäni parasta lääkettä kontrollifriikeille on annos täysin absurdia ja surrealistista kulttuuria. Mitä hörhömpää, sen parempi. Olen huomannut, että absurdi viihde tuntuu auttavan myös akuuttiin maailmantuskaan.

losthighway.jpg

David Lynchin Lost Highwayssa on koko ajan hämärää.

Muistan joskus teininä katsoneeni Twin Peaksia telkkarista keskellä yötä. Paitsi pelottava, sarja oli epäloogisessa käsittämättömyydessään ärsyttävä. Miksi tuolla on joku laulava jättiläinen? Taidenäyttelyissä nuorempana ohitin taulut, jotka eivät esitä mitään. Laulujen sanoissa täytyi olla jotain järkeä (paitsi tietysti siinä japanilaisessa musiikissa, jota kuuntelin sanoja ymmärtämättä) ja romaaneissa mieluiten ainakin jokin sisäinen logiikka. Sittemmin olen tajunnut, miksi on ehkä hyväkin kuluttaa sellaistakin kulttuuria, jossa ei ole päätä eikä häntää. Ei tarvitse etsiä symboliikkaan piilotettuja viestejä, poliittista sanomaa tai taiteilijan henkilöhistoriaan kytkeytyviä merkityksiä. Taide vain on. Tarve etsiä merkityksiä kaikesta tuntuu olevan ihmisille luontaista, liimata niitä sellaiseenkin, jossa mitään järkeä ei välttämättä ole. 

Logiikasta ja ennalta-arvattavuudesta irti päästäminen tekee hyvää, etenkin juuri siksi, että se on niin vaikeaa. David Lynchista olen oppinut tykkäämään, mutta Buñuelin ja Dalín Adalusialainen koira –kaliiberin absurdiudessa on vielä nieltävää. Jos joku tunnistaa itsessään tällaisia piirteitä, suosittelen tutustumaan. Twin Peaks on helposti nieltävää, itselläni seuraavaksi asialistalla tutustua enemmänkin Lynchin tuotantoon. Lost Highway ainakin oli loistava, ja viikonloppun leffalistalla on Blue Velvet. 

Mitä mieltä te olette, tarvitseeko taidetta ymmärtää? Mihin hörhöihin juttuihin olette viime aikoina törmänneet?

Kommentit (4)
  1. Mustakin tuntuu että ihmismielelle on aika luontaista rakentaa merkityksiä sinnekin missä niitä ei valmiiksi ole. Siis esimerkiksi siihen tyyliin että tuijotetaan tähtitaivasta tai rapattua seinää ja ollaan näkevinään siellä jotain kuvioita. Ja taiteen kohdalla pyrkiä jäsentämään siitä joku mielekäs kokonaisuus, jossa kaikki osat liittyvät jollain tavalla yhteen, olipa se kokonaisuus miten sekava hyvänsä. Sellaisessa absurdissa taiteessa tai tarinankerronnassa niiden merkitysten ja asiayhteyksien muodostamista ei hirveästi ohjailla, vaan lukija/katsoja joutuu/pääsee jäsentelemään koko hoidon ihan itse, ilman oikeita vastauksia. Mikä ehkä sitten tekee siitä niin vaikeaa, ja toisaalta palkitsevaa. Mutta musta on ihan kiinnostava kysymys sinänsä, että ovatko ne taiteen kokijan sinne itse ”liimaamat” merkitykset yhtään vähemmän oikeita sen takia, ettei taideteos suoraan ohjaa yhdistämään siihen juuri niitä merkityksiä. Ja hei, siinähän voi oppia jotain itsestäänkin, kun jää miettimään että miksi minä jäsentelen tämän järjettömän kokonaisuuden itselleni juuri tällä tavalla.

    Tuokin on sitten kiinnostava ajatus, että antaa taiteen vain olla, etsimättä ja antamatta sille sen syvempiä merkityksiä tai tekemättä tulkintaa – lähinnä mietin, että vaatii jotenkin täysin erilaisen tulokulman siihen taideteokseen että ylipäänsä pystyy ikään kuin kytkemään sen merkityksenannon pois päältä, en ole varma pystyisinkö itse olemaan niin zen. Itse olen pitänyt sitä merkitysten rakentelua tapana, jolla taiteesta yleensä saa tai on saamatta jotain irti. Absurdimpien juttujen kanssa on sitten vain hyväksyttävä, että ne merkitykset ovat aika keksittyjä ja katoavaisia, mutta toisaalta, missäpä eivät olisi. Eivät vaikka mainoksetkaan mitään tarkoita ilman tulkintaa.

    Herättipä ajatuksia. Pitkän ja polveilevan kommentin loppuun vielä pari suositusta. Buñuelilta suosittelen myöhempää tuotantoa, ainakin ehdottomasti Porvariston hillittyä charmia ellet ole vielä nähnyt. Daniil Harmsin Sattumia-novelleihin kannattaa myös tutustua, ovat loistavia.

    1. Tosi ajatuksia herättävää pohdintaa, kiitos!:) 

      Joskus taidenäyttelyissä huvitan itseäni ensin katsomalla niitä teoksia ja sitten lukemalla esim. näyttelyyn liittyviä tekstejä, näyttelyoppaita tai muuta. Ristiriita oman alkuperäisen tulkinnan ja ns. ”ohjatun” tulkintatavan välillä voi olla aika suuri! Ainahan se tulkinta varmaan heijastelee jotain omia näkemyksiä, ajattelumalleja tai henkilöhistoriaa. Joskus se ohjaaminen voi antaa uusia kiinnostavia näkökulmia, toisinaan se ärsyttää. Että onko tämä kuraattorin tulkinta nyt välttämättä se ”oikea” ja legitiimi, etenkään ellei taiteilija itse ole asiaa mitenkään kommentoinut. Mutta se on kyllä antoisaa, kun löytää jotain omia merkityksiä ja sitten kuulee, miten eri tavalla joku muu on teoksen tulkinnut.

      Totta tuokin, että varmaan jossain määrin mahdotonta katsoa asioita ilman, että assosioi niitä johonkin tai yrittää jotenkin etsiä niistä jotain, vaikka sitten henkilökohtaisia, merkityksiä. Ja totta kyllä toikin, että siksihän taide on niin antoisaa. Ehkä omalla kohdalla vaan on pitänyt totutella siihen, että ne merkitykset ei välttämättä ole loogisia 😀 

      Kiitos tosi paljon suosituksista! Porvariston hillitty charmi on jäänyt joskus kesken, voisi katsoa loppuun. Harmsista en ole kuullutkaan, mutta täytyy tutustua!

  2. Mulle Andalusialainen koira on kyllä ollut jotenkin järisyttävän tosi ja puhuu kieltä, jota ymmärrän. Pitäisi katsoa se taas uudestaan, olen miettinyt sitä taas viime päivinä paljon.

    Rakastan myös Lynchiä, ylipäätään monenlaista taidetta, joka saa näkemään asioita uudella tavalla, mutta tarvitsen siinä aina jonkun puhuttelevuuden kanssa: esteettisen tai emotionaalisen jos en rationaalisen.

    1. En ole ehkä antanut sille tarpeeksi aikaa! Se rationaalinen minä vaan hankaa jotenkin niin paljon vastaan tavalla, etten pysty nauttimaan siitä estoitta. Vaatii siis vielä lisää altistusta! 😀

      Oon kyllä samaa mieltä, että jos ei järkeä niin joku muu elementti siinä pitää olla. Lynchin elokuvissa voi nauttia myös esim. leikkauksesta tai estetiikasta tosi paljon myös, jos käsikirjoitus menee joskus vähän yli (hyvällä tavalla!)

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *