Ei mitään järkeä
Olen aina ollut niitä ihmisiä, joita turhauttaa, jos ei ymmärrä. Olen aina halunnut tietää, miksi asiat täytyy tehdä jollain tietyllä tavalla ja hermostunut, jos en ole heti ymmärtänyt jotakin. Ymmärrys on lisännyt tunnetta siitä, että asiat ovat kontrollissa.
Kaikkea ei kuitenkaan voi, tarvitse tai pysty aina ymmärtämään, osaamaan tai tietämään.
Halu kontrolloida ja kyvyttömyys käsitellä epävarmuutta voivat olla huonoja asioita, kun kaikkea ei kuitenkaan voi hallita. Halu hallita kaikkea aiheuttaa stressiä. On hyvä, että ohjakset elämässä ovat noin niinkun pääasiallisesti omissa käsissä, mutta kaikkeen ei voi vaikuttaa. Jotta en kuulostaisi ihan self-help -kirjalta, niin mielestäni parasta lääkettä kontrollifriikeille on annos täysin absurdia ja surrealistista kulttuuria. Mitä hörhömpää, sen parempi. Olen huomannut, että absurdi viihde tuntuu auttavan myös akuuttiin maailmantuskaan.
David Lynchin Lost Highwayssa on koko ajan hämärää.
Muistan joskus teininä katsoneeni Twin Peaksia telkkarista keskellä yötä. Paitsi pelottava, sarja oli epäloogisessa käsittämättömyydessään ärsyttävä. Miksi tuolla on joku laulava jättiläinen? Taidenäyttelyissä nuorempana ohitin taulut, jotka eivät esitä mitään. Laulujen sanoissa täytyi olla jotain järkeä (paitsi tietysti siinä japanilaisessa musiikissa, jota kuuntelin sanoja ymmärtämättä) ja romaaneissa mieluiten ainakin jokin sisäinen logiikka. Sittemmin olen tajunnut, miksi on ehkä hyväkin kuluttaa sellaistakin kulttuuria, jossa ei ole päätä eikä häntää. Ei tarvitse etsiä symboliikkaan piilotettuja viestejä, poliittista sanomaa tai taiteilijan henkilöhistoriaan kytkeytyviä merkityksiä. Taide vain on. Tarve etsiä merkityksiä kaikesta tuntuu olevan ihmisille luontaista, liimata niitä sellaiseenkin, jossa mitään järkeä ei välttämättä ole.
Logiikasta ja ennalta-arvattavuudesta irti päästäminen tekee hyvää, etenkin juuri siksi, että se on niin vaikeaa. David Lynchista olen oppinut tykkäämään, mutta Buñuelin ja Dalín Adalusialainen koira –kaliiberin absurdiudessa on vielä nieltävää. Jos joku tunnistaa itsessään tällaisia piirteitä, suosittelen tutustumaan. Twin Peaks on helposti nieltävää, itselläni seuraavaksi asialistalla tutustua enemmänkin Lynchin tuotantoon. Lost Highway ainakin oli loistava, ja viikonloppun leffalistalla on Blue Velvet.
Mitä mieltä te olette, tarvitseeko taidetta ymmärtää? Mihin hörhöihin juttuihin olette viime aikoina törmänneet?