Elämän arvosta

Docventuresissa näytettiin taannoin dokumentti Tales of the Grim Sleeper. Dokumentin voi vielä tietääkseni katsoa Areenasta (itse jouduin turvautumaan Youtubeen, sillä Areena ei toimi ulkomailla). Jos arki-iltana ei ole tekemistä, kehotan lämpimästi katsomaan. 

Tales of the Grim Sleeper. Kuva täältä.

Dokumentti kertoo The Grim Sleeperinä tunnetusta sarjamurhaajasta, joka ehti murhata etenkin prostituoituja ja crack-kokaiiniin koukussa olevia naisia Los Angelesin pahamaineisella South Centralin alueella yli 20 vuotta, ennen kuin jäi kiinni. Dokumentin ohjaaja Nick Broomfield kiertää alueella selvittämässä sitä, miksi tappaminen sai jatkua niin kauan, ennen kuin poliisi puuttui kunnolla asiaan. Lonnie Franklinia epäillään 10 naisen murhasta, mutta todellisuudessa hän on saattanut syyllistyä jopa yli sadan ihmisen tappamiseen. 

Dokumentti ei ole amerikkalainen, skandaalinkäryinen sarjamurhaajadokumentti, jossa retostellaan murhien yksityiskohdilla tai murhaajan kieroutuneella mielenlaadulla. Se piirtää hienovaraisesti kuvaa maailmasta, jossa kaikkien henkeä ei pidetä yhtä arvokkaana. Elokuva puuttuu Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmän rasismiin – siihen, miten murhaaminen voi jatkua mustalla, köyhällä alueella, kun siihen olisi tehokkaasti puututtu jossain toisaalla. Lonnie Franklin tappoi köyhiä, mustia naisia. Heitä ei jäänyt kaipaamaan kukaan vaikutusvaltainen. Osa uhrien omaisista on yrittänyt saada poliisia toimimaan tutkinnan edistämiseksi. Turhaan. 

Los Angelesin poliisilla oli tapana kuvata henkirikoksia, joissa uhrina oli huumeriippuvainen tai prostioitu, lyhenteellä NHI. No human involved. Ei ole vaikea ymmärtää, miksi South Centralissa ei soiteta hätänumeroon, jos jotain tapahtuu. Aina ei voi olla varma, ovatko viranomaiset heidän puolellaan. 

Dokumentti nosti mieleeni kysymyksen, jota jäin pohtimaan nähtyäni viime viikolla Yksin Marsissa -elokuvan (täällä on muuten ihanan halpaa käydä leffassa, täytyy ottaa siitä ilo irti!) Elokuva oli viihdyttävä, jännittävä ja koskettavakin, mutta sai oloni tuntumaan jotenkin epämukavalta. Tunsin oloni ikäväksi katsoessani elokuvaa, joka kertoi koko maailman yhdistymisestä yhden ihmisen pelastamiseksi Marsista. Ei pohdittu ”kustannustehokkuutta” kuten suomalaisessa terveydenhuollossa, tai kyseenalaistettu sitä, etteikö hänen pelastamisensa olisi tärkeää. Yhtäkkiä yhden ihmisen arvo olikin mittaamaton. Leffaseurana ollut kaverini oli eri mieltä asiasta: ”Mitä se kertoisi meistä ihmiskuntana, jos jättäisimme jonkun jälkeen?”

Ja totta kai niin onkin, ja kenties yhteyden vetäminen näiden kahden elokuvan välille ei ole perusteltua, mutta itselleni se tuli mieleen. Tales of the Grim Sleeperin lopussa kadulla asunut, huumekoukussa ollut, murhaajan uhriksi joutunut mutta pelastunut nainen sanoo: ”Yeah, I was out there. But it doesn’t mean I’m nothing. It doesn’t mean I’m nothing. Like I’m a piece of trash. I was trapped. (…) That’s not the life I wanted.” 

Heidän puolestaan saamme vielä odottaa maailman yhdistymistä.