Entä jos itsetutkiskelu ei kerrokaan mitään?

Geneveen lähdön jälkeen elämä on välillä ollut yhtä isoa eksistentialistista kriisiä. Täytin neljännesvuosisadan, valmistuin maisteriksi, aloitin työt uudessa paikassa ja uudessa maassa – kaiken pitäisi siis jotakuinkin olla paketissa, mutta taustalla on kalvanut jonkinlainen sisäänrakennettu ahdistus siitä, että mitä oikein tässä elämässä haluaisin. Nykyinen työsuhteeni on määräaikainen, joten kohta pitäisi taas etsiä uutta työtä ja elämälle suuntaa. On ollut selvää, että nykyinen tilanne on vain väliaikainen, sillä pakkasin vain laukun ja jätin Helsinkiin niin kumppanin kuin asunnonkin.

Pitäisi päättää, haluaisinko palata Suomeen vai jäädä vielä hetkeksi tänne. Entä jos haluaisinkin väitellä tohtoriksi? Hakea diplomaattikoulutukseen? Opiskella Lontoossa? Hakea viestintäalan töitä Suomesta? Olen aina ollut suurien suunnitelmien tyyppi, jolle on vaikeaa sitoutua yhteen pitkäaikaiseen päämäärään. Loputon pähkäilijä! Tietysti tiedostan myös olevani todella etuoikeutettu, koska minulla on vapaus valita, kun niin monella ei ole. Voin myös valita erilaisista hyvistä vaihtoehdoista. Luksusta siis!

image.jpeg

Kun olen tuskaillut valinnan vaikeutta, moni on kehottanut minua kuuntelemaan sydäntäni. Että jokin sisimmässä kertoo kyllä, mikä valinta on se oikea. Elämäntaito-opas toisensa jälkeen kehottaa pysähtymään, kuuntelemaan omassa kehossa olevia tuntemuksia, piirtämään unelmakarttoja, listaamaan hyviä ja huonoja puolia. Mutta entä jos sydän ei yksinkertaisesti kerro mitään, tai sanoo yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista? Entä jos jatkuva itsetutkiskelu ei tee meistä onnellisempia, vaan ainoastaan ahdistuneita pähkäilijöitä?

image.jpeg

Kun tarvehierarkiassa noustaan tarpeeksi korkealle, selkeästi rajautuvien fyysisten ja henkisten tarpeiden (ruoka, juoma, ystävät) jälkeen jäljelle jää paljon hähmäisempiä ja vaikeammin määriteltäviä asioita, kuten itsensä toteuttaminen tai onnellisuus. Omaa identiteettiä pitäisi elää todeksi joka hetki, ja samalla valintojen päälle laskeutuu valtava paino. Työssä pitää voida olla Juuri Minä, sillä se ei ole vain työtä, se on identiteettipeliä. Parisuhde ei ole vain parisuhde, se on Elämäsi Tärkein Ihmissuhde, jonka pitäisi myös olla sitä kaikissa tilanteissa. 

Samaan aikaan olemme irtautuneet normit asettavista yhteisöistä, jotka ovat pakottaneet edelliset sukupolvet selkeästi määriteltäviin laatikoihin ja elämänkulkuihin. Siksi ehkä yritämme katsoa sisäänpäin, olettaen että sieltä löytyisi vastauksia. On pelottavaa ajatus, että sisällämme ei olekaan mitään ääntä, joka kertoo, mihin suuntaan mennä. Kuka sitten?

image.jpeg

Olen itse yrittänyt riisua suurelta tuntuvat päätökset identiteetinrakennuksen ja itsensä toteuttamisen painolastista, sillä joskus nyt vaan on päätettävä. Ehkä nyt päätän näin, mutta joskus voin päättää myös toisin, jos se tuntuu silloin paremmalta. Joitakin valintoja ei voi perua ja joskus mielensä muuttaminen voi olla liian myöhäistä, mutta onneksi yhteen elämään mahtuu monta vaihetta. Ja mitä päättääkin, se on luultavasti hyvä valinta. Joskus peliin tulee myös sattuma, joka tarjoaakin yhtäkkiä vaihtoehdon, jota ei tullut edes ajatelleeksi.

Miten te olette ratkaisseet vaikeita valintoja?

 

Aiheesta aikaisemmin:

Mikä sinusta tulee isona?

Itsekkäiden aika?

Miksi ”tee mitä rakastat” on huono elämänohje

Olemme unohtaneet, että elämä on isoa sattumaa

 

Kommentit (4)
  1. Oon seurannu aina välillä sun blogias ja tykkään hurjasti! Tähän täytyy ihan kommentoida, että samoja juttuja olen itsekin pohtinut viimeiset kuukaudet. Karlan poimima lainaus on kyllä hieno kiteytys ajatuksistani.
    Pyrin itse luottamaan siihen, että päätöksiä pystyy korjausliikkeillä aika hyvin vielä oikaisemaan. Kaikki tuntuu tosiaan vaan paljon lopullisemmalta kun tähän asti kun ei ole niitä suuntaviivoja kuten koulu/yliopisto. Toisaalta koitan myös muistaa sen vapauden, joka meillä näin nuorina on ja se tukiverkosto, joka meillä on, jos kaikki meneekin pieleen 😉 Itseäni lohduttaa myös se, etten olisi uskonut viisi vuotta sitten siihen, missä olen nyt eli koskaan ei voi toisaalta tietää, minne päätyy. (Itse päädyn näillä näkymin Zürichiin jos ja kun sieltä saa töitä.) Koitan myös luottaa siihen, että niistä pienistä päätöksistä sitten koostuu se lopputulos ja siihen kuuluu sitten niitä sattumia mukaan eikä kaikki ole kiinni yhdestä isosta Päätöksestä.

    Myös minulta tsempit pähkäilyyn, ihana huomata, ettei ole yksin näiden pohdintojen kanssa!

    -Ella

    1. Hei moi Ella! Kiitos, tosi kiva kuulla! 🙂 

      On kyllä ihan totta, että tälleen 25-vuotiaana on vielä ihan hirveän vapaa ja siinä mielessä huoleton, että ei oo vielä lapsia, asuntolainaa tai muita isoja, pysyviä asioita elämässä. Mut en itekään todellakaan uskonut edes vuosi sitten olevani tässä, missä oon nyt, joten ei sitä ikinä tiedä minne voi päätyä. Toi ajatus siitä, että voi tehdä useita pienempiä päätöksiä, joita voi muuttaakin, on hyvä. Vähän vähentää sitä painetta. Ja hauskaa jos säkin päädyt taas Sveitsiin! 🙂

      Tsemppiä sinne myös!

  2. ”Mutta entä jos sydän ei yksinkertaisesti kerro mitään, tai sanoo yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista? Entä jos jatkuva itsetutkiskelu ei tee meistä onnellisempia, vaan ainoastaan ahdistuneita pähkäilijöitä?”

    Tämä kiteytti täydellisesti sen, mitä olen itsekin alkanut hetkittäin epäillä. Mitään vinkkejä tai hyviä neuvoja valintojen tekemiseen en keksi, vaan ihan samantapaisten asioiden olen itsekin paininut valmistumisen jälkeen. Lopulta olen päätynyt siihen, että jatkuva sisimmän äänen kaiveleminen voi sekin vain aiheuttaa turhia paineita; etenkin, jos se ääni sanoo yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista. Onneksi valintoja voi myös aina fiksailla ja elämään, toivottavasti, mahtuu aika paljon eri vaiheita. Ja on aika harvoja asioita, joita ei pystyisi perumaan, jos huomaa valinneensa ”väärin” – tai onko edes mahdollista valita väärin, kun päätökset tehdään aina parhaimman sillä hetkellä käytettävissä olevan tiedon ja fiiliksen perusteella? Tsemppiä päätöksiin!

    1. Kiitos, ihana kommentti! 🙂

      Mun mielestä toi sun ajatus siitä, että ei ole ”vääriä” valintoja on tosi hyvä ja lohduttava. Ainahan sitä päätyy kuitenkin päättämään vähän vajavaisilla tiedoilla, koskaan kun ei voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Helposti kuitenkin tulee just ladattua yksittäisiin päätöksiin liikaa painetta ja odotuksia, että tää on nyt Elämän Suuri Päätös, jonka on pakko mennä nappiin heti ekalla kerralla.

      Tsemppiä sinne myös!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *