Entä jos netti ei pilannut deittailua?

Tasaisin väliajoin lehtien mielipidepalstoilla roihahtaa keskustelu parisuhteista, tai pikemminkin niiden puutteesta. Usein syylliseksi nostetaan epärealistiset odotukset (on liikaa toivoa samanlaisia kiinnostuksenkohteita ja arvomaailmaa), liian korkea koulutus etenkin naisilla (tekee nirsoksi), yrittämisen puute (tarvitseeko tähän edes sanoa mitään) ja deittisovellukset (koska ne ovat syypää kaikkiin deittailun ongelmiin).

Uskon, että kyse ei ole oikeastaan mistään näistä vaan siitä, että parisuhteiden vaatimukset ja tarkoitus ovat muuttuneet. Kenenkään ei tarvitse enää mennä taloudellisista syistä naimisiin ja emotionaalista tukea saa vaikka ystäväpiiriltä. Kun otetaan vielä huomioon esimerkiksi se, että naiset ja miehet asuvat yhä enemmän eri puolilla Suomea, ei ihmekään, jos kumppanin löytäminen on vaikeaa. Etenkin, jos kosteat nuoruusvuosien baari-illat ovat muisto vain tai haluaa löytää samaa sukupuolta olevaa seuraa. Silloin valinnanvaraa on vielä vähemmän.

Helppoa ei ole krantuiksi parjatuilla, nuorilla kaupunkilaisnaisilla: omassa ikäluokassani (20-29-vuotiaat) Helsingissä on sataa naista kohden 86 miestä.

Siksi haluaisin, että joku myös puolustaisi nettideittailua. Myönnän: olin tosi iloinen siitä, että Tinder tuli ja mullisti sen, miten ihmisiä voi tavata. Kun menee naisvaltaisesta lukiosta opiskelemaan naisvaltaista ainetta naisvaltaiseen yliopistoon ja töihin naisvaltaiselle alalle, ihan sattumalta ihmisiä ei kovin helposti tapaa. Kun siihen vielä ynnää sen, että baarissa humalassa ihmisten tapaaminen on ankeaa hakuammuntaa ja suomalaiset eivät varsinaisesti ole mitään small talk -kansaa, ei nettideittailu välttämättä ole huono vaihtoehto.

Deittisovelluksia syytetään maailman muuttamisesta pinnallisemmaksi pelaamiseksi, jossa ihmisen arvo määritetään kuvien perusteella. Mutta käsi ylös, kuka oikeassa elämässä kiinnittäisi ensimmäisenä huomiota muuhun kuin ulkonäköön ja habitukseen? Oikeassakin elämässä teemme päätelmiä ihmisistä, jotka eivät aina tee heille oikeutta. Ei Tinderin käyttö toki auvoa ole: suurin osa ei koskaan edes vastaa tai sitten juttelu tyrehtyy jo alkuunsa. Joskus livenä ihmiset eivät olekaan sellaisia, kuin olettaisi. Mutta ei se kahville lähteminen entuudestaan tuntemattoman tyypin kanssa aikasemminkaan helppoa ollut, vai oliko? 

Tietysti Tinder on vähän kuin aikamme kuva: nopea ja tehokas. Se tuntuu kylmältä, ja torjutuksi tulee paljon useammin kuin tosielämässä koskaan. Samalla verkossa voi olla paljon inhottavampi kuin oikeassa elämässä kehtaisi. (Tässä kohtaa anteeksipyynnön paikka myös omalta osalta!) Toisaalta, siellä voi tavata ihmisiä, joihin olisi todella pienellä todennäköisyydellä tutustunut sattumalta.

Nykymaailma on täynnä illuusioita siitä, että jossain odottaa joku parempi, oli se sitten parempi ura, puoliso tai kotimaa. Mitä enemmän on mahdollisuuksia, sitä vaikeampaa on myös valita, ja se pätee niin moneen asiaan milleniaalin elämässä. Syynä siihen ei ole ainoastaan Tinder vaan myös se, että maailma tuntuu muutenkin epävarmemmalta. Kun maailma on alituisessa muutoksessa, on vaikea sitoutua. Ovien sulkeminen pelottaa.

Luulen, että suurin osa kuitenkin haluaisi vain löytää jonkun ihmisen, jonka kanssa viihtyy ja tuntee voivansa olla oma itsensä. Se joku voi hyvin löytyä myös netistä.

Asun yhdessä mahtavan tyypin kanssa, jonka tapasin Tinderissä. Minkälaisia kokemuksia teillä on, onko nettideittailu kaiken pahan alku ja juuri?