Häpeää kantaen

Blogi on ollut vähän hiljaisempi nyt kun olen ollut poissa. Osittain siksi, että päivieni rytmi on kovin erilainen kuin ennen. Myös siksi, että netti toimii kun toimii. Eniten kuitenkin siksi, että vaikka täällä on paljonkin uutta, yksinolon muuttuminen tavalliseksi helposti tekee ajatusten jakamisesta yhtäkkiä vaikeampaa. Yksittäiset ajatukset jäävät epämääräiseksi hälinäksi korvien väliin, joka ei koskaan tunnu muodostuvan julkaisemiskelpoisiksi lauseiksi tänne blogiin, kun niitä ei ole ensin perannut jonkun kanssa. Alan kohta varmaan ajatella ranskaksi. 

Kirjoitan toki Pariisista enemmänkin, jos siellä on kiinnostuneita! Tai jos joku teistä lukijoista on tulossa tänne, niin laittakaa toki viestiä. Lähdetään kahville.

***

Kirjoitin viimeksi häpeästä, ja siitä, miten olen päättänyt päästä tunteesta eroon – tai ainakin lakata antamasta sen rajoittaa itseäni liikaa. Sillä häpeä on tunne, joka helposti alkaa määritellä kaikkea, mitä tekee: suusta pääseviä sammakoita, maksukortin yhteistyökyvyttömyyttä kassalla, naurua väärässä paikassa. Ja lopulta ei uskalla tehdä yhtään mitään.

On kuitenkin eri asia, kun kiusaantunut hiki nousee otsalle korttipäätteen ilmoittaessa, että maksurajoja koetellaan. Tämä muistui mieleeni taas tänään, kun istuin kirjastossa lukemassa nykypäivän köyhyydestä. Sillä köyhyys tänä päivänä on paljon muutakin kuin vain ruuan puutetta pöydästä. Paitsi materiaalista kurjuutta tai syrjintää, joutuminen marginaaliin on myös kamppailua jatkuvan häpeäntunteen kanssa, joka toistui monen sosiaaliturvan varassa elävän kertomuksista: kyllä minä pärjään, en ole yksi heistä.

Mielestäni häpeä ei määrittele vain köyhyyttä, vain marginaaliin joutumista muutenkin.  Kutsuu sitä sitten häpeäksi tai joksikin muuksi, kelpaamattomuuden tunne on osa monen ihmisen päivittäistäkin elämää. 

Yksityisyys ja mahdollisuus tehdä vapaasti erilaisia valintoja ilman muiden ihmisten arvioinnin ja arvottamisen kohteeksi joutumista ovat luksusta. Moni meistä ei koskaan joudu tuntemaan häpeää ulkoasunsa takia kävellessään kadulla. Ei tunne olevansa epäonnistunut kävellessään sosiaalitoimistoon hakemaan apua laskujen maksamiseen. Tunne aina kadulla kävellessään kantavansa tahtomattaan koko edustamansa ihmisryhmän kunniaa harteillaan. Tunne joutuvansa peittelemään sitä, mitä oikeasti on. Pyytelemään anteeksi sitä, kehen on sattunut rakastumaan.

Häpeän tunne ja yhteiskunnan stigmatisointi estää monia syrjityksi tulleita puhumaan epäkohdista ja puuttumaan niihin. Se vaatisi esiin astumista, sen ääneen sanomista, johon joku voi suhtautua inhoten. Yksinäiset eivät astu esiin, koska pelkäävät syyttävien sormien kohdistuvan itseensä. Seksuaalista väkivaltaa kohdanneet eivät uskalla puolusta oikeuksiaan, koska kokevat häpeää. Köyhyydestä ei puhuta ääneen, koska siitä puhuminen pelottaa.

Siihen verrattuna oma häpeän tunteeni on pientä, päätös päästä siitä eroon on lähinnä omani. Kukaan ei kehota minua epäsuorasti kulkemaan väkijoukossa painetuin päin ja pyytelemään anteeksi omaa olemassaoloani. Tähän asti olen tehnyt sen ihan itse. Se, jos mikä, on turhaa.