Hylkäsin korkokengät, ja ymmärsin jotain tärkeää naiseudesta ja vaatteista
Kun olin lukiossa, korkokengät olivat kovassa huudossa. Klompsottelin itsekin epämukavissa stiletoissa kouluun, kun maassa oli vielä lunta. Jokainen tottunutkin korkokengillä kävelijä tietää, miltä käveleminen tuntuu, kun on seisonut koroissa tuntikausia: päkiöihin sattuu niin paljon, että mielummin ei liiku yhtään mihinkään. Mikään ei tunnu niin hyvältä kuin korkojen vaihtaminen kulahtaneisiin hätäballerinoihin narikassa matkalla kotiin.
Totesin, että saa riittää. Elämä on liian lyhyt ja käveleminen liian mukavaa.
Miesten pukeutumista määrittelee mukavuus. Jopa frakissa voi juosta, tehdä kärrynpyörän, hypätä pyörän selkään ja pelastaa maailman. Koska pyöräilen töihin joka päivä, hermostun yhä useammin siitä, miten monet rytkyni eivät sovi juuri muuhun kuin kävelemiseen ja istumiseen. Hameet ovat liian lyhyitä tai liian pitkiä, liian tiukkoja tai liian liehuvia; lahkeet tarttuvat ketjuihin, kengät eivät pidä polkimilla. Ohitse viilettävillä pukumiehillä ei vaikuta olevan liikkumisen kanssa mitään ongelmaa.
Työelämässä naisiin kohdistuu edelleen paineita näyttää tietynlaiselta, etenkin mitä enemmän työnkuva kuuluu kategoriaan ”siisti sisätyö”. Lisäksi tutkimusten mukaan korkokenkiin pukeutunut nainen saa tuntemattomilta miehiltä ystävällisempää kohtelua. Kun PwC:n vastaanottovirkailija Nicola Thorp tuli töihin ilman korkoja, hänet lähetettiin kotiin. Suivaantuneena Thorp aloitti adressin, joka vaatii korkokenkien edellyttämisen kieltämistä. Korkokenkäpakko on myös Cannesin elokuvajuhlilla, jonka punaiselta matolta matalakorkoisiin kenkiin pukeutuneita naisia on passitettu kotiin. Se, että tällaisesta asiasta täytyy käydä keskustelua vielä 2010-luvulla, tuntuu absurdilta.
Mielikuva, jossa jakkupukunainen potkaisee kotioven suljettuaan kengät jalastaan ja huokaisee helpotuksesta, on voimakas. Korkokengät ovat pakottava uniformu, mutta kotona saa näyttää siltä, miltä haluaa. Silti koroissa kävelemistä tai niihin pukeutumista pidetään usein edelleen jonkinlaisena naiseuden merkkipaaluna: katsokaa vaikka House of Cardsin Claire Underwoodia, jonka kunnianhimo ja itsekuri materialisoituvat korkokenkiin ja istuviin kotelomekkoihin. Voimakas nainen johtaa maailmaa, mutta tekee sen korot jalassa. Hän ei ole ainoastaan pätevä ja älykäs, vaan myös miesten katseiden kohde. Hän on niin vahva, ettei edes vaatteiden ilmiselvä epämukavuus ole este. Hän ei ole mukavuudenhaluinen tai lössähtänyt.
Mukaviin kenkiin ja pukuihin pukeutuvasta vahvasta naisesta tulee helposti täti-kategoriaan lokeroitu äitihahmo, Muumimamma, jonka ulkomuodolle naureskellaan mediassa. Katsokaa vaikka, miten Angela Merkelin, Tarja Halosen tai Hillary Clintonin tyyliä on käsitelty. Naisena ei voi irtisanoutua tyyliä ja sukupuolta käsittelevistä keskusteluista. Mitä tahansa puet, se on kannanotto. Kyseessä on tyypillinen tilanne, jossa nainen häviää, jos ei pukeudu korkokenkiin, mutta toisaalta häviää myös pukeutumalla niihin.
Feministinä kannatan vapautta valita, ja on sanomattakin selvää, että on okei tykätä korkeista koroista. Silti olen innoissani siitä, että kauppojen hyllyillä matalat kengät ovat korvanneet korkkarit ja mummopikkarit sivuuttaneet narulaput. Vaikka kuinka paljon koroilla kävelemistä harjoittelisikin, ne jalassa ei voi tehdä mitä tahansa. Tuntuu, että kengät hallitsevat minua, enkä minä kenkiä.
Enkä halua, että vaatteet määrittelevät sitä, miten voin toimia maailmassa.
Mulla ei ole _koskaan_ ollut korkokenkiä. Joskus nuorempana vielä mietin, että olenko nyt epäonnistunut silleen niinq naisena ja ihmisenä, mutta kun sitten näin miten suvereenisti Lily Allen yhdisti juhlamekon ja lenkkarit, päätin etten korkkareita koskaan tule tarvitsemaankaan.
Kerran tosin löysin sattumalta omaa kokoani olevat korkkarit ilmaiseksi kierrätyskeskuksesta ja laitoin ne läpällä duunipaikan juhliin. Siellä sitten lähinnä nojailin pöytiin, kaiteisiin ja keneen tahansa joka viereeni osui, ja noin puolentoista tunnin päästä nakkasin kengät menemään. Elämä on liian lyhyt epämukavien kenkien käyttämiseen.
Hahah, mäkin päätin viimeistään juuri Lily Allenin kautta, että nyt loppui paineet korkkareiden käytöstä! Joskus alle kaksikymppisenä muistan käyttäneeni, koska ”niin vaan kuului tehdä”. Onneksi vanhempana on sisäistänyt sen, että mitään ulkonäköön liittyvää ei tarvitse tehdä muiden odotuksia täyttääkseen.
Ah MÄKIN muistan Lily Allenin tyllimekko ja lenkkarit -tyylin! Ihan paras edelleen!
Yleensä kun laittaa korkkarit, niin aika nopeasti alkaa kaduttaa, ellei kyseessä ole jotkut tosi matalat ja mukavat sellaiset. Ei niillä vaan voi kävellä!!
Ah, tää oli niin hyvä postaus! Mä oon niin anti-korkkarimuija. Käytän ehkä kerran vuodessa, jos silloinkaan. Mutten koskaan siksi, että tilanne niin vaatisi. Jos jonkun mielestä en voi tulla johonkin tilaisuuteen siksi, että mulla ei ole korkokenkiä jalassa, niin jätän suosiolla menemättä.
En kyllä muista, että olin koskaan ollutkaan missään, missä olisi ollut ns. korkkaripakko. Siistit suippokärkiset ballerinat tai sandaalit ajaa saman asian, ja tekevät mun olon 100% paremmaksi ja mukavammaksi kuin korkkarit, joilla aina meinaan liukastua tai tunnen itseni vääränlaiseksi.
Ehkä ainoa hetki, jossa saatan laittaa korkkarit, on laulu- tai puhe-esiintyminen. Ihan vaan siksi, että koroilla seistessä tulee kiinnittäneeksi enemmän huomiota lantion asentoon (johon on ihan hyvä kiinnittää huomiota äänentuotossa).
Jee kiitos!! Onneks etenkin Suomessa korkkaripakkopaikkoja on tosi vähän, ellei sitten ole liike-elämässä tai asianajotoimistossa. Meillä ei kummallakaan taida olla riskiä joutua niille aloille :–D
Mäkin joskus kyllä laitan matalat korot, mutta nekin useammin jää kaappiin. Muistan joskus kans kuulleeni, että pieni korko auttaa laulamisessa! Jännää.