Hyvän maun rajat

Rosa Meriläinen kirjoitti taannoin Hesarin kolumnissaan, miten hän ei ymmärrä häpeämusiikin (ns. guilty pleasure -musiikki) käsitettä ja tuli samalla kritisoineeksi muutenkin keskiluokkaista kulttuurista ylenkatsetta. Olin juuri edellisellä viikolla ostanut Suomalainen maku -teoksen, jossa joukko suomalaisia sosiologeja on perannut, kuten nimi lupaa, suomalaisten makua ja sitä, miten makurajat seuraavat myös muita sosioekonomisia rajoja, tai miten eivät seuraa. Kirja jäi keskeneräisenä Suomeen, koska laukkuni oli muutenkin liian painava (miten kaipaankaan nettiyhteyttä, vinyylilevyjä, useampia kenkiä ja kirjoja), mutta aihe jäi mietityttämään. Etenkin osittain ehkä siksi, että se osuu myös omaan nilkkaan.

Elämme maailmassa, jossa yhteiskunnan ylimmillä kerroksilla on valtaa määritellä se, mitä pidetään yleisesti hyväksyttävänä hyvänä makuna. Hyvä maku on eksklusiivista, eikä kaikkien saavutettavissa, ainakaan näennäisesti. Tällainen symbolinen vaikuttaminen on tietysti myös vallankäyttöä. Legitiimi maku osoittaa ihmisen paikan sosiaalisessa järjestyksessä tavalla, jota on vaikea nähdä jonkinlaisena sortorakenteena, toisin kuin vaikka taloudellista valtaa. Kulttuurinen pääoma on kuitenkin resurssi siinä missä rahakin, ja usein erilaisilla resursseilla on tapana kumuloitua samoille ihmisryhmille. Rahalla voi ostaa koulutusta, koulutus taas on kulttuurisen pääoman (eli sivistyksen) lähde ja samalla voi luoda myös sosiaalisia suhteita ihmisiin, joilla on vaikutusvaltaa, ja siten varmistaa ansaitsevansa rahaa myös myöhemmin. Kehä on valmis.

Paitsi luokkasidonnaista, maku on samaan aikaan myös jotain hyvin henkilökohtaista, mikä tekee siitä puhumisen niin vaikeaksi: kukaan tuskin oikeasti pitää tietystä musiikista vain siksi, että kokee siten kiinnittyvänsä tiettyyn sosiaaliseen luokkaan, vaan usein siksi, että kokee sen todellisuudessa ilahduttavana ja elämänlaatuaan lisäävänä kulttuurituotteena. Kuitenkin kasvatuksen ja ympäristömme vaikutuksesta pidämme usein sellaisista asioista, joita omassa luokassamme arvostetaan. Maku on erontekojen väline, ja hyvä maku vallankäytön väline. Joistakin asioista pitäminen on arvostettua, toisista ei. Jotkut kiinnostuksen kohteet ovat toisia arvokkaampia, vaikka hyvä maku voisi periaatteessa olla mitä vain. 

Syyllistyn itsekin jatkuvasti itsetuntoni pönkittämiseen naureskelemalla junttiudelle. On itse asiassa aika kurjaa katsoa peiliin ja myöntää se, sillä se ei osoita minun olevan kovin kypsä ihminen, mutta ehkä tästä voi suunnata ylöspäin. Kaikkein kyseenalaisinta on, jos hyvää makua aletaan pitää osoituksena älystä tai viisaudesta, tai että taiteen tai venäläisen klassikkokirjallisuuden ymmärtämiseen tarvittaisiin kykyjä, jotka eivät olisi kaikkien saavutettavissa. Sillä mitäpä muuta oman hyvän maun korostaminen ja toisten mieltymysten häpeällisinä pitäminen on kuin luokkaylenkatsetta epäsuoremmassa muodossa?

 

Jälleen kerran, kommenttikenttä on teidän! Vastailen minkä vajavaisilla nettimahdollisuuksillani kerkeän 🙂

Kommentit (4)
  1. humpuukiheikki
    20.10.2015, 13:46

    Hyvä postaus ja mielenkiintoinen kommentti!

    Kävin lauantaina ostamassa tuon kirjan ja eilen sain sen päätökseensä. 

    Minun täytyy vielä hieman sulatella tätä aihetta ennen kommentointia. Yleensä olen kommentoinut blogiisi puhdasta ajatusvirtaa vailla sen suurempaa pureskelua, mutta tästä aiheesta menen jotenkin yllättävän lukkoon. 

     

     

    1. Hei mahtavaa jos tartuit kirjavinkkiin! Olisi mielenkiintoista kuulla, mitä tykkäsit. Itselläni se tosin on vielä kesken, täytynee pyytää äitiä tuomaan se mukanaan kun tulee moikkaamaan tänne.

      Tämä on aihe, jota joudun itsekin sulattelemaan aika paljon. Maku kuitenkin määrittää niin paljon omaa olemista ja paikkaa maailmassa, että sen luokkaluonteen kohtaaminen on vaikeaa. Ja se on myös jotain hyvin henkilökohtaista.

  2. Hyvää pohdintaa! Jäin pyörittelemään tätä aihetta joksikin aikaan, jos nyt vaikka saisin jotain siitä muotoiltua kommentiksikin.

    Mua häiritsee tässä makupuheessa ehkä kaikkein eniten se, miten jäykkiä siihen liittyvät kategoriat ovat, että on se porvarilliseen makuun sopiva ”oikea taide” tai ”korkeakulttuuri” ja sitten se matalaotsaisten massojen ”populaarikulttuuri” tai ihan vaan ”viihde”, käsite jolla annetaan helposti ymmärtää, ettei ko. viihdyttävällä sisällöllä ole mitään meriittiä teoksena vaan sen on tarkoitus herättää vain jotain primitiivisiä tunnereaktioita (vaikka eikö kaiken taiteen nyt pitäisi herättää tunteita?). Kulttuuri jaetaan siis hyvinkin tiukkarajaisiin karsinoihin, joita ei ehkä edes määritä ko. taiteen laatu, sisältö tai omaperäisyys sinällään, vaan nimenomaan se, millaiset ihmiset siitä nauttivat – pohjimmiltaan arvioidaan ja arvostellaan siis yleisöä, ei taidetta itseään, ja kuten sanoit, sehän on vallankäyttöä. Koko guilty pleasure -termi on mun nähdäkseni eräänlainen vapaudut vankilasta -kortti tässä yhteydessä, sen avulla voi nauttia ”väärään” kategoriaan kuuluvasta taiteesta ilman, että tarvitsisi oikeasti poistua omasta karsinastaan. Kuvaavaa on oikeastaan sekin, että tällainen toisen yhteiskuntaluokan kulttuurista nauttiminen ilman samastumista ko. luokkaan ei missään yleisessä keskustelussa tapahdu kuin ylhäältä alaspäin.

    Sitten omalta osaltaan koko kuviota sekoittaa vielä se, että korkea- ja populaarikulttuurin kategoriat ovat aika sattumanvaraisia, mikä varmasti sekin osaltaan johtuu siitä että niitä määrittää enemmän yleisö kuin mikään kulttuurituotteiden ominaisuus sinällään. Jos ajatellaan vaikka Casablancaa, joka oli oman aikansa populaaria Hollywood-viihdettä ja nykyään palvottu elokuvataiteen klassikko. Tai Charles Dickensiä tai Tolstoita (kun venäläinen klassikkokirjallisuus kerran mainittiin), jotka omana aikanaan olivat aikakauslehdissä julkaistua koko kylän viihdettä, ehkä aikansa lähin vastine tv-sarjoille. Kerran luin elokuvatutkimuksen oppikirjan, jonka kirjoittaja, ilmeisesti täysin tiedostamattaan, kategorisoi käsittelemänsä elokuvat taide- ja viihde-elokuviin pelkästään sillä perusteella, että taide-elokuva oli eurooppalaista ja viihde-elokuva amerikkalaista. Ja jos kulttuurituotteisiin isketään korkean tai matalan kulttuurin leimaa näin satunnaisilla perusteille ja riippuen lähinnä siitä, millainen on ko. kulttuurista pitävän yleisön keskimääräinen koulutustaso ja sosioekonominen asema – niin onko ylipäänsä ollenkaan asiallista puhua mausta? Jos taide muuttuu viihteeksi siinä vaiheessa kun ”vääränlaiset” ihmiset pitävät siitä, ei näillä ”vääränlaisilla” ihmisillä koskaan ole mahdollisuutta omaksua mitään sosiaalista statustaan kohentavaa porvarillista makua, vaan se katoaa aina jonnekin ulottumattomiin.

    Tämä saattaa olla hieman lempiaiheeni, heh. Näkisin kyllä, että tässä korkean ja matalan kulttuurin keinotekoisessa jaottelussakin on tapahtumassa jonkinlainen murros, ehkä parempaan suuntaan. Itse teen kirjallisuustieteellistä tutkimusta fantasiasta, sarjakuvista ja populaarikulttuurista, ja olen ollut hyvinkin tietoinen siitä, että taannoin valmistuneen graduni aihe ei olisi vielä kymmenen vuotta sitten tai jossain toisessa yliopistossa ollut oikein hyväksyttävä. Samaten ainakin taiteen tutkimuksessa on kuuma juttu käsitellä vaikka tositv:tä. Ehkä oma akateeminen kuplani vähän vääristää, mutta jotenkin silti vaikuttaa etenkin nuorempien sukupolvien parissa normaalimmalta ja hyväksyttävämmältä, että tykkää yhtä lailla esim. Big Brotherista, Game of Thronesista, Nabokovista ja klassisesta musiikista. Sitä ollaan avoimempia erilaisilla perinteisen maun tasoilla oleville esitysmuodoille eikä niin hanakasti määritellä ihmistä hänen kuluttamansa kulttuurin perusteella. En sitten tiedä, tämä on tietenkin omaan aika kapeaan otantaani perustuva mutuarvio. Pitäisi varmaan lukea tuo mainitsemasi kirja.

    1. Kiitos kommentista, kiva että innostuit aiheesta 😀 Tosi hyviä pointteja.

      Olen kirjoittamasi kanssa samaa mieltä siitä, että makuluokitukset tuntuvat täysin arbitraarisilta, mutta niihin uskotaan kuin kiveen. Kovin harvoin uskalletaan esimerkiksi kyseenalaistaa kirjallisuuden klassikoiden kaanonia, vaikka sekin edustaa vain hyvin kapeaa maailmankatsomusta. Niiden on tarkoitus kertoa, siitä, mistä ”elämässä on todella kysymys”, vaikka kyse on vain tietynlaisten ihmisten maailmankatsomuksista, eikä todellisuus ole sama kaikille. 

      Maun luokkaluonteeseenhan kuuluu juuri tuo mistä puhuit, eli kulttuurituotteet menettävät arvonsa kun kaikki pitävät niistä. Hyvä maku siis katoaa aina suuren yleisön ulottumattomiin, sillä sen tarkoituksena on nimen omaan erottautua alemmista yhteiskuntaluokista. Suomi tosin eroaa tässä vaikka Briteistä, että maku ei koskaan ole niin jyrkästi jaottunut luokkien mukaan, vaan täällä kaikkiruokaisuus on vähän yleisempää. Koulutusta myös arvostetaan kaikissa yhteiskuntaluokissa, kenties myös siksi, että se on ilmaista ja siten ainakin periaatteen tasolla kaikkien saavutettavissa. Olisikin mielenkiintoista tietää, miten koulussa rakennetaan keskiluokkaista kulttuurista makua, jossa vain tietyt kulttuurituotteet ovat tarkastelun arvoisia. 

      Täytyy itsekin tosiaan vielä lukea tuo loppuun! Mutta on kyllä omiakin lempiaiheita tämä 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *