Jakolinjoja

Kun näin vaalitulokset eilen aamulla, en voinut uskoa silmiäni. Kiire piti koko päivän ajatukset toisaalla, mutta kun illalla viimein lopetin hommat, katsoin Hillary Clintonin puheen ja itkin. 

En itkenyt oikeastaan sitä, että olin tyytymätön vaalitulokseen, olen ollut tyytymätön montaa kertaa aiemmin. En itkenyt Donald Trumpia, vaan sitä, mistä Trumpin valinta kertoo. Sitä, minkälaisia seurauksia sillä voi olla niin monien ihmisten elämään. Yhdysvaltojen presidentti ei ole mikä tahansa presidentti, vaan koko maan talous ja ulkopolitiikka heijastuvat kauas. Ja Trumpin valinta on vain yksittäinen pala ketjussa, joka on alkanut jo paljon aikaisemmin. Oikeistopopulismista ja vihasta on jälleen kerran tullut tapa ratkaista konflikteja ja ristiriitoja, vaikka ihmiskunnan historian aikana meidän olisi pitänyt oppia paremmille tavoille.

Minulla on vaalituloksen jälkeen ollut vaikeuksia olla rakentava, mutta yritän.

Kuvittelen itseni keskilännen kaivostyöläisen asemaan. Moni ihminen Yhdysvalloissa, ja muuallakin, kokee jääneensä osattomaksi globalisaation antimista. Sama osattomuuden tunne asuu tyhjenevissä suomalaisissa tehdaskaupungeissa tai Euroopan autioituvalla maaseudulla. Globalisaatio ei monelle näyttäydy lisääntyvinä mahdollisuuksina, vaan umpikujana, jossa oma tuttu ympäristö ja elämäntapa vähitellen katoaa. 

Kyllähän se varmasti pahalta tuntuu.

Se, mikä tekee pohjattoman surulliseksi on, että kaikki se viha ja turhautuminen puretaan ihmisiin tai niiden ihmisten kustannuksella, joiden vika se ei ole. Töiden katoaminen ei johdu naisista, latinoista tai seksuaalivähemmistöistä. Populistinen politiikka on kuitenkin jo kauan ohjannut keskustelua suuntaan, jossa faktoilla tai syy-seuraussuhteilla ei ole mitään merkitystä. Aiemmin pikkupaikkakuntien tehdastyöläisiin vedonneet vasemmistopuolueet eivät ole aikoihin kyenneet tarjoamaan sellaista ihmisläheistä politiikkaa, joka tuntuisi lähestyttävältä. Pelkkä ”järjen ääni” ei vetoa, kun se on abstraktia ja etäännyttävää, ja toisella puolella puhutaan vaippoihin jäävistä vanhuksista ja varastelevista maahanmuuttajista. 

Tällaisina päivinä tuntuu vaikealta uskoa, että eri mieltä olevat ihmiset voisivat koskaan päästä yhteisymmärrykseen. Että voisin ymmärtää polttopulloja vastaanottokeskukseen heittävän ihmisen mielenmaisemaa. 

Mutta kaikkihan me vain haluamme elää elämäämme niin, että koemme olevamme perheinemme turvassa? Että tulevaisuus tuntuu ennustettavalta ja hallittavalta? 

Siihen ajatukseen yritän tukeutua.

Kommentit (2)
  1. Juuri näin! Tuntuu, että maailma ottaa melkein vuosisadan harppauksen taaksepäin, ja että kaikki me elävät ihmiset olemme vain joitakin hahmoja jossakin ennalta kirjoitetussa romaanissa, joka kertoo ihmiskunnan tuhosta.

    1. No niinpä, tuli vähän sellainen ”IT’S HAPPENING AGAIN” -fiilis. Mutta pakko yrittää jotenkin nähdä valoa jossain tunnelin päässä! Kaukana ehkä, mutta kuitenkin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *