Kehosta ja nälästä

Tänään vietetään Syömishäiriöliiton Älä laihduta -päivää. Tänä keväänä poikkeuksellisesti en ole lukenut yhtään laihdutusjuttua, enkä aloittanut yhtään dieettiä tai kuntokuuria. Harvinaista! Mutta edistystä, pikku hiljaa.

Olen pohtinut näin kevään ja bikinikriisikauden lähestyessä paljon sitä, miten naisia ohjataan suhtautumaan kehoonsa. Kehoa on jatkuvasti kontrolloitava: kuulosteltava, mitattava, arvotettava, kehitettävä. Kehon keskeneräisyyteen tyytyväisyys on tyytymistä, huolittelemattomuus on välinpitämättömyyttä itseään kohtaan. On hassua, että kauneuteen varatun ajan käyttäminen mielummin johonkin muuhun on merkki siitä, ettei arvosta itseään tarpeeksi. Homssuinen nainen on masentunut tai väsähtänyt. Ylipainoisella ei ole kontrollia muistakaan elämänalueista.

Naiset syövät iloiten ja huoletta vain salaattia. Yksin.

Ulkonäköön ja itsensä arvostamiseen liittyvät asiat tuntuvat kauhean helpoilta näin kirjoitettuna. Ja silti sitä yllättää itsensä tuntemasta itsensä vähän huonommaksi, kun hiukset ovat takussa, paidassa aamupalatahra, kynsilakka lohkeilee ja farkut kiristää. Keho ei koskaan tunnu olevan ja toimivan niin, kuin haluaisi. Sillä on oma tahto. Salilta ja rahkapurkista on helppo hakea kontrollintunnetta elämään ja kehoonsa, mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Yritin joskus itsekin hakea elämänhallintaa kehon hallinnasta. Kipeäksihän siinä tulee.

Kaikki ne salilla kulutetut tunnit, ruokaan liittyvä ahdistus, herkkupöytää vältellen vietetyt illanvietot ja väliin jätetyt juhlat eivät ole sen arvoisia. Siksi en tule koskaan löytämään itseäni fitness-harrastuksen parista tai maratonryhmästä. Tiedän, että se menisi yli. Omaan nälkääni, ruokahaluuni ja ruokaan en kuitenkaan ole muodostanut ihan ongelmatonta suhdetta. Joskus mietin, miten ruoka- ja kehokeskeisellä aikakaudellamme kukaan voi. 

Luin kiinnostavaa artikkelia eräästä kirjasta. Se käsitteli naisten nälkää, jota on länsimaissa pidetty jonakin, joka vaatii jatkuvaa vahtimista. Naiskehon pitelemätön nälkä, halu tai himo on kuin luonnonvoima, joka vapauduttuaan on pysäyttämätön. Viktoriaaninen nainen ei syönyt seurassa juuri mitään, etenkään miesseurassa. Vatsassa kurniva nälkä taltutettiin juhlien jälkeen, salaa keittiön varjoissa, muiden katseilta piilossa.

Varmaan kaikki, jotka ovat keittiössä muilta salaa avanneet keksipurkin, tunnistavat itsensä tästä. Tai sen, että jokaisella aterialla on vähintään yksi nainen, joka toteaa ”otinpa paljon ruokaa” tai ”nyt söin kyllä ihan liikaa” ikään kuin tunnustaakseen julkisesti astuneensa (tai syöneensä) yli jonkin sopivan rajan. Tiedän, teen sitä itsekin. Ei pitäisi.

Siispä, kaikki kehojenne ja nälkänne kanssa komplekseja läpikäyneet: paljon hyvillä mielin syötyä jäätelöä viikonloppuunne!!