Kehosta ja nälästä

Tänään vietetään Syömishäiriöliiton Älä laihduta -päivää. Tänä keväänä poikkeuksellisesti en ole lukenut yhtään laihdutusjuttua, enkä aloittanut yhtään dieettiä tai kuntokuuria. Harvinaista! Mutta edistystä, pikku hiljaa.

Olen pohtinut näin kevään ja bikinikriisikauden lähestyessä paljon sitä, miten naisia ohjataan suhtautumaan kehoonsa. Kehoa on jatkuvasti kontrolloitava: kuulosteltava, mitattava, arvotettava, kehitettävä. Kehon keskeneräisyyteen tyytyväisyys on tyytymistä, huolittelemattomuus on välinpitämättömyyttä itseään kohtaan. On hassua, että kauneuteen varatun ajan käyttäminen mielummin johonkin muuhun on merkki siitä, ettei arvosta itseään tarpeeksi. Homssuinen nainen on masentunut tai väsähtänyt. Ylipainoisella ei ole kontrollia muistakaan elämänalueista.

woman-eating-salad.jpg

Naiset syövät iloiten ja huoletta vain salaattia. Yksin.

Ulkonäköön ja itsensä arvostamiseen liittyvät asiat tuntuvat kauhean helpoilta näin kirjoitettuna. Ja silti sitä yllättää itsensä tuntemasta itsensä vähän huonommaksi, kun hiukset ovat takussa, paidassa aamupalatahra, kynsilakka lohkeilee ja farkut kiristää. Keho ei koskaan tunnu olevan ja toimivan niin, kuin haluaisi. Sillä on oma tahto. Salilta ja rahkapurkista on helppo hakea kontrollintunnetta elämään ja kehoonsa, mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Yritin joskus itsekin hakea elämänhallintaa kehon hallinnasta. Kipeäksihän siinä tulee.

Kaikki ne salilla kulutetut tunnit, ruokaan liittyvä ahdistus, herkkupöytää vältellen vietetyt illanvietot ja väliin jätetyt juhlat eivät ole sen arvoisia. Siksi en tule koskaan löytämään itseäni fitness-harrastuksen parista tai maratonryhmästä. Tiedän, että se menisi yli. Omaan nälkääni, ruokahaluuni ja ruokaan en kuitenkaan ole muodostanut ihan ongelmatonta suhdetta. Joskus mietin, miten ruoka- ja kehokeskeisellä aikakaudellamme kukaan voi. 

Luin kiinnostavaa artikkelia eräästä kirjasta. Se käsitteli naisten nälkää, jota on länsimaissa pidetty jonakin, joka vaatii jatkuvaa vahtimista. Naiskehon pitelemätön nälkä, halu tai himo on kuin luonnonvoima, joka vapauduttuaan on pysäyttämätön. Viktoriaaninen nainen ei syönyt seurassa juuri mitään, etenkään miesseurassa. Vatsassa kurniva nälkä taltutettiin juhlien jälkeen, salaa keittiön varjoissa, muiden katseilta piilossa.

Varmaan kaikki, jotka ovat keittiössä muilta salaa avanneet keksipurkin, tunnistavat itsensä tästä. Tai sen, että jokaisella aterialla on vähintään yksi nainen, joka toteaa ”otinpa paljon ruokaa” tai ”nyt söin kyllä ihan liikaa” ikään kuin tunnustaakseen julkisesti astuneensa (tai syöneensä) yli jonkin sopivan rajan. Tiedän, teen sitä itsekin. Ei pitäisi.

Siispä, kaikki kehojenne ja nälkänne kanssa komplekseja läpikäyneet: paljon hyvillä mielin syötyä jäätelöä viikonloppuunne!!

Kommentit (6)
  1. Hahah, ”nyt söin kyllä ihan liikaa” on aika usein omasta suustani kuultu repliikki. Sillä tosin yritän enemmänkin sanoa, että nyt ihan todellakin söin liikaa, sillä yleensä syön kerralla niin paljon, että tunnen hetken lähestulkoon pahaa oloa, enkä mieluusti nousisi penkistä ihan heti. Tiedän, että niin ei varmaan pitäisi tehdä, mutta kestän mieluummin kymmenen minuuttia pahaa oloa kuin kärvistelen koko loppupäivän liian vähällä ravinnolla.

    Kun mulle taas ei ole ikinä mennyt perille, että miksi pitäisi koko ajan olla syömässä säännöllisesti jotakin terveellisiä kauniita pikku välipaloja, enkä osaa oikein syödä niitä monestakaan eri syystä, niin lounaan ja päivällisen/iltapalan väliin jää aina sen verran tunteja, että tankkaan jo varastoon. Mulle tää on toiminut, mutta siksi tuntuukin hassulta, että aina on joku, jonka mielestä syön varmasti väärin.

    Syöminen on parasta ja pakollista, ja soisin mielelläni jokaiselle siihen terveen suhtautumisen suhteessa terveeseen liikkumiseen, muiden tekemisistä välittämättä. Itselläni meni todella pitkä aika tämän yhtälön ymmärtämiseen, joten pidän kummallisena kun ihmisiltä tunnutaan vaativan niin nopeita muutoksia kaikenlaisten elintapojensa suhteen.

    1. Toi on kyllä ihan totta, että todellisuuden ja sitten niiden markkinamielikuvien ja normittamisen väliin mahtuu aika monenlaista tapaa syödä ja suhtautua ruokaan! Julkisuudessa ”hyvin” syömisestä tunnutaan tekevän jotenkin kamalan vaikeaa, ja maailmassa jossa ruokaa on tarjolla ihan koko ajan ja joka paikassa, mutta syömisen ja ruumiinkuvan mallit on tosi ankaria se onki aika haastavaa! Liian vähän myös puhutaan jotenkin siitä ruuan sosiaalisuudesta ja mausta. 

      Lähti nyt vähän sivupoluille tää kommentti mutta… Tosi hyvä että oot onnistunut löytämään hyvän tasapainon! Oon ite vasta opettelemassa jotenkin relaamaan asian suhteen (myös mitä tulee liikuntaan), voi tietysti olla että asiasta tulee taas vaihteeksi tehtyä liian vaikeeta! 😀 Koska ruoka todellakin on ihan parasta.

      1. Joo, tajusin itsekin vasta vähän aikaa sitten, että oon lähes huomaamattani onnistunut löytämään jonkinlaisen tasapainon. Se ei tarkoita, ettenkö voisi ihan huoletta olla muutaman kilon hoikempi  tai vähän lihaksikkaampi (jos niin sattuisi jonkin tekemisen seurauksena tapahtumaan), mutta en ole enää jaksanut välittää tai pyrkiä sellaista kohti, kuten joskus yritin. Olen löytänyt vaatimattomat urheilulajini, joiden pariin tiedän aina palaavani viimeistään siinä vaiheessa kun olo alkaa tuntua turvonneelta ja tukkoiselta. Sen hyväksyminen, että välillä keho on turvonnut/väsynyt ja välillä taas liikkuvampi/kevyempi/energisempi, on auttanut huomattavasti. Ettei pyri pakkomielteisesti vaan siihen ”omaan parhaimpaan”, vaan hyväksyy että keho ei voi olla koko ajan parhaimmillaan, ja antaa sille armoa. Maltillinen juoksuharrastus, jooga ja pilates yhdistettynä oman ruokailurytmin tuntemiseen ja alkoholin juonnin vähentämiseen ovat olleet omat avainsanani. Nykyään sitä liikkuu todellakin pysyäkseen terveenä, eikä siksi, että pitäisi jotenkin ylittää itsensä ja olla matkalla kohti jotakin parempaa minää tai kauniimpaa kehoa. 

        Tääkin meni nyt ehkä vähän sivupoluille, mutta pointti oli kai se, että tärkeimmät ja kaikista parhaimmat ruokailu- ja liikuntasuositukset saa mun mielestä kukin omalta itseltään kunhan löytää ne omat juttunsa. Ja kunhan on henkisesti valmis opettelemaan pois pakkomielteistä ja muita varten suorittamisesta. Mulle nämä lajit (juoksu, jooga, pilates, kävelylenkit) ovat olleet ensiarvoisia oman kehon tuntemisessa juuri siksi, että niissä keskitytään vain omaan suoritukseen, ja niissä voi kehittyä aika nopeastikin. Sopii meikäläiselle, joka vihaa kilpailua ja joukkuelajeja yli kaiken, ja on kärsimätön kuin pikkulapsi. 😀

        1. Jes mahtava tiivistys toi ajatus, ettei aina tarvitse pyrkiä olemaan ”paras versio itsestään”. Ei jaksa aina yrittää. Tietysti itse joskus myös vähän alisuorittajana tiedän, että varmaan pystyisi joskus parempaankin, mutta toisaalta, miksi aina pitäisikään.

          Oon itekin huomannut, että kun liikunnasta jää se pakko pois, niin sitä tekee ihan vain siksi, että olo on parempi ja paikat ei prakaa. Suorittajatyypille siinä tosiaan on opettelemista (”Entä jos sit en teekään mitään? Entä jos maailma kaatuu?” ja muut terveet ajatuskulut on aika sitkeitä varmasti monilla :D)

          Ja joukkuelajit on kyllä ihan perseestä munkin mielestä. Etenkin kilpailtavat joukkuelajit.

  2. Niinpä!!

    Naisen nautinto on aina ollut tabu, myös ruoan ja syömisen suhteen. Pikkiriikkisiä linnunannoksia sivistyneesti ja äänettömästi napostelevia naisia katsotaan hyvällä. Lautasen täyteen mättääviä ja toisen kahvipullan ottavia puolestaan katsotaan alta kulmien. Mälsää, miten kapea naiseuden käsite edelleen on.

    1. Niinpä! Ruuan ja seksuaalisuudenkin välille saisi vedettyä vaikka mitä yhdysmerkkejä, joista tuossa kirjassa oli aika mielenkiintoista  pohdintaa. Täytyy yrittää yhdessä rikkoa niitä malleja, kieltäytyä kriiseilemästä, ja lapata ylpeästi lisää ruokaa lautaselle 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *