Ketä varten tulevaisuuden koulu on?

Sunnuntaina ahtaessamme brunssiruokaa lautasilta puheeksi tuli koulu ja koulussa menestyminen (perus kevyt aamiaisaihe, köh). Hesarin sunnuntaiosiossa kauhisteltiin matematiikan taitojen heikkenemistä ja mielipidesivuilla kritisoitiin ammattikoulu-uudistusta. Yliopistoihin kohdistuvat leikkaukset ovat olleet esillä vähintäänkin viikoittain. Kaverien, tuttujen ja sukulaisten kanssa leikkauksista on puhuttu lounailla, automatkoilla ja kaljan äärellä.

Opetus puhuttaa, ja syystä.

Suomessakin on jatkuvasti yleisempää kuulla, ettei suomalainen, maailmankuulu koulutusjärjestelmä ota tarpeeksi huomioon huippulahjakkaita lapsia. Viisivuotiaana lukemaan oppineet turhautuvat ykkösluokan lukutunnilla, kun muut vasta opettelevat tavuttamaan. Matematiikan tunneilla ei ole tarjolla tarpeeksi vaativia tehtäviä. Nyt voi suomalainen menestystarina jäädä montaa huippuosaajaa vaille. 

Aina silloin tekisi mieli todeta (tai huutaa) tämä: peruskoulun tehtävä ei ole poimia jyviä akanoista tai rusinoita pullasta. Sen tehtävä on tarjota kaikille, taustaan ja lahjakkuuteen katsomatta, riittävät eväät elämään. Mahdollisimman tasavertaiset mahdollisuudet menestyä. Siksi suhtaudun tasoryhmiin epäillen: jos et ensimmäisellä luokalla pärjää matikassa, huonoimpaan ryhmään luokittelu ei varsinaisesti ruoki oppimaan rohkaisevaa positiivista minäkuvaa matematiikan osaajana.

VRUT6969.jpg

Täällä opiskeleminen oli ihan kivaa…..

Ne lapset, jotka jo ensimetreistä lähtien pärjäävät muita paremmin, saavat vanhemmiltaan tukea ja kannustusta sekä kotoa koulunkäyntiin ja opiskeluun rohkaisevan mallin, pärjäävät kyllä elämässä. Ja useimmiten hyvin pärjäävätkin. Koulun tehtävä onkin auttaa heitä, jotka eivät kotoa ole saaneet yhtä hyviä eväitä elämään. Hekin tarvitsevat ja ansaitsevat aikaa löytää omat lahjansa ja mielenkiinnonkohteensa, tukea ja kannustusta, rohkaisua, jota ei välttämättä kotoa saa. Onnistumisen tunteita. Tutkitustikin koulujärjestelmä on kovin keskiluokkainen – koulu ei näyttäydy kaikille samana.

Pidin itse jo pienestä asti lukemisesta. Tunnollisena tai sellaiseksi oppineena opiskelin ahkerasti. Mutta kotona olikin valtava kirjahylly, vanhemmat veivät taidenäyttelyihin ja aina kannustettiin opiskelemaan. Turvattu lapsuus loi luottamuksen tulevaisuuteen ja siihen, että pärjää. Usko omaan kykyyn oppia oli vahva. Niistä lähtökohdista menestyminen on helpompaa kuin monella muulla, itsensä akateemisessa maailmassa vieraaksi tuntevalla. Kun suvussa on maistereita useassa polvessa, onnistuminen alkaa tuntua mahdollisemmalta. Sitä uskaltaa edes ajatella.

Siksi koulujärjestelmän suurin ongelma ei mielestäni ole tasapäistäminen; jatkuvaan vertailuun ja testaamiseen perustuvan peruskoulun ongelma on pikemminkin se, että se erottelee liikaa. Se pitäisi muistaa, kun koulutuksesta leikataan tai yritetään hankaloittaa jatkokoulutukseen hakeutumista esimerkiksi ammattikoulusta valmistuneilta. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus onnistua ja uskoa itseensä. Se ei saisi olla kotitaustasta tai vanhempien rahapussista kiinni.

Kommentit (5)
  1. Mä ymmärrän mitä haet takaa, mutta on pakko kommentoida muutamaa asiaa. Koulu on monella tavalla vapaata riistaa arvostelulle, osittain se on hyvä asia, mutta osittain tuntuu, että koulun pitäisi yltää johonkin sellaiseen, mihin sillä ei ole mahdollisuuksia tai edes tarvetta. Koulua myös monesti arvostellaan sillä perusteella, mitä itse on siellä kokenut oppilaana, ei sen perusteella, mitä se on nyt ja mitkä sen tavoitteet tai oppisisällöt ovat.

    En ymmärrä, miten peruskoulu poimii rusinat pullasta. Niin kuin itsekin kirjoitat, sen tehtävä on tarjota riittävät eväät elämään, toisin sanoen ne tietosisällöt ja taidot, jotka opetussuunnitelmassa määritellään. En ymmärrä, miksei lahjakkaalle tai nopeasti edistyvälle voisi ja pitäisi tarjota suurempia haasteita, tai päinvastoin, hitaammin edistyvälle enemmän tukea. Varsinaisia tasoryhmiä ei edelleenkään ole, opetuksen eriyttämistä kylläkin. Jo opetussuunnitelmassa puhutaan yksilöllisyydestä ja yksilöllisestä oppimisesta, joka edellyttää opettajalta kykyä eriyttää opetusta ainakin jossain määrin. Toisin sanoen antaa lahjakkaalle ja nopeasti edistyvälle haasteita ja lisätehtäviä ja hitaammin etenevälle tai oppimisvaikeuksia omaaville tukea tai laskea rimaa tietyissä asioissa.

    Tasapäistäminen on minusta sitä, että kaikki tungetaan samaan muottiin. Sitä, että kaikkien on edistyttävä samaan tahtiin, puhuttava samaa kieltä ja käyttäydyttävä samalla tavalla. Se ei ole nykykoulun tavoite. Nykykoulu tunnistaa erilaiset oppilaat ja pyrkii resurssien mukaan tarjoamaan oppilaille tasavertaiset mahdollisuudet edetä omien taitojen ja edellytysten mukaan. Sitä edellytetään opettajilta. Se tarkoittaa tietyssä määrin vertailua, mutta jokainen vertaa itseään muihin, vaikka minkäänlaista eriyttämistä ei tehtäisi. Vertailu ei aina ole huono asia, se voi myös kannustaa ponnistelemaan ja tekemään enemmän töitä.

    Mä en nyt ihan saanut kiinni siitä, mitä tarkoitat viimeisessä kappaleessa. Kyllä, peruskoulussa arvioidaan pitkälti numeroin suoritusta eikä niinkään oppimisprosessia. Syksyllä voimaan tuleva uusi opetussuunnitelma pyrkii kohti oppimisprosessin arvioimista kokonaisuutena, ei siis sitä, että pääosa arvioinnista tehdään jonkin testin, esimerkiksi kokeen perusteella. Jollakin tavoin tuloksia kuitenkin täytyy pystyä arvioimaan ihan jo jatko-opintojen kannalta. Tai sitten valinnat lukioihin tai muuhun toisen asteen koulutukseen tulisi tehdä jollakin toisella tavalla.

    1. Kiitos kommentista! Hyviä pointteja nostit esiin, hyvä että tulee kritiikkiä.

      Huomasin jo asiasta aikaisemmin jutellessani toisen opettajaksi valmistuneen kanssa, että ehkä tarkastelen sosiologina koulua ja koulutusjärjestelmää ihan eri näkökulmasta kuin käytännön opetustyötä tekevät. Omat mutu-heittoni perustuivat lähinnä koulua yhteiskunnallisena ja luokkainstituutiona tarkasteleviin tutkimuksiin joihin olen törmännyt. Koulussa tutkitusti pärjäävät paremmin keskiluokkaiset, koulutetuista perheistä tulevat lapset, jotka saavat esimerkiksi vanhemmiltaan apua läksyjen teossa, ja jotka saavat vaikka kotoa opiskeluun kannustavan mallin. Koulu ei onnistu tätä oikein täysin poistamaan, ehkei pystykään. Siinä mielessä koulu ainakin omalta osaltaan kontribuoi siihen kehitykseen, jossa koulutus periytyy. Ei tietenkään yksinään, ja parhaansa mukaan tietysti pyritään vaikuttamaan siihen, ettei näin olisi.

      Koulumaailmaa uhkaa kuitenkin voimakas eriarvoistuminen, jos koulutetut vanhemmat laittavat lapsiaan yhä enemmän kauas erikoiskouluihin tai muuttavat pois tietyiltä alueilta. Tai jos joihinkin kouluihin on vaikea saada päteviä, omistautuneita opettajia. Sikäli järjestelmässä on vikaa. Yksittäisten opettajien vikahan se nyt ei ole. Sosiaalinen liikkuvuus kuitenkin vähenee.

      Eriyttäminen on mun mielestä jees – siis se, että kaikkien tarpeet otetaan huomioon, siitä olen samaa mieltä. Ehkä tosta tekstistä sai vähän sellaisen kuvan, että pitäisin kaikkea eriyttämistä huonona, päin vastoin. En myöskään itse usko siihen, että koulu tasapäistää, mutta se on se argumentti, jolla usein lahjakkaiden ”syrjimistä” perustellaan. Totta kai saa olla roimastikin parempi kuin muut, ja lahjakkuutta saa rohkaista, mutta mun mielestä koulun pitäisi ennen kaikkea kiinnittää huomiota niihin, jotka on vaarassa vaikka jäädä peruskoulun jälkeen tyhjän päälle. Kaikkeen ei tietenkään resurssit riitä, eikä koulukaan pysty auttamaan jos oppilaan elämässä on muuten kohtuuttomasti vaikeuksia. Se kuitenkin tavoittaa yhdeksän vuoden ajan ikäluokan, josta osa sen jälkeen ei ole enää oikein minkään tahon tavoitettavissa.

      Jatkuva arvosanojen antaminen on mun mielestä huono sikäli, että se saattaa paitsi rohkaista joitakin, myös lannistaa joitakin. Kaikkia ei arvosanat rohkaise, tyyliin ”en minä tätä voi osata kun en ennenkään osannut”. En tiedä onko tää nyt tosi provosoivaa sanoa näin, mutta opettajat myös helposti heijastelee omia arvojaan arvostellessaan oppilaita (kuten me kaikki). En tiedä.

      Leikkauksien vahingollisuudesta varmaan melkein kaikki on kuitenkin samaa mieltä 🙂

      1. Olen myös (kasvatus)sosiologiaa lukenut ja mulle ovat tutkimukset koulusta instituutiona ja vallankäyttäjänä sekä eri näkökulmat koulusta esimerkiksi sukupuolittavana/sukupuolittuneena ja oppilaita luokittelevana järjestelmänä tuttuja. Mua itseäni sosiologia tökkii monesti siksi, että se pyrkii tietyllä tavalla yksinkertaistamaan ja teoretisoimaan asioita, jolloin mennään kauas käytännön todellisuudesta ja yksilöistä. Tiedän, että se on sosiologian pointti tieteenalana, mutta silti suhtaudun siihen varauksella. Koulu on samaan aikaan instituutio, johon sekä opettajat että oppilaat ovat järjestäytyneet tietyllä tavalla, mutta samalla se on yksilöiden kenttä, jossa jokainen toimii eri tavoin niissä tietyissä rakenteissa, asemissa ja rajoissa.

        Mun mielestä on tosi tärkeää tarkastella koulua luokkajärjestelmän uudistajana ja muokkaajana ja sitä tehdään harmillisen vähän. Opettajat ovat ammattikuntana kuitenkin akateemisia ja silti peruskoulussa täytyisi puhua kaikkien kieltä, koska läsnä on koko ikäluokka hyvinkin heterogeenisena ryhmänä. Opettajat eivät kuitenkaan pysty mihinkään ihmetekoihin, koulussa kuitenkin kaverit ja vertaisryhmät vaikuttavat oppilaiden asenteisiin ja käytökseen monesti paljon enemmän kuin opettaja. Kaikki jotka tukea ja rohkaisua tarvitsisivat eivät sitä halua ottaa vastaan, vaan suhtautuvat kielteisesti joko oppiaineeseen, opettajaan auktoriteettina ja ihmisenä tai kouluun instituutiona – tai kaikkiin näihin. Koulumaailma on käytännössä tasapainottelua yksilöiden tarpeiden ja massaopetuksen välillä. Niin kauan kuin luokassa tai ryhmässä on 20-30 oppilasta, on mentävä pitkälti keskiarvo-oppilaiden tahdissa ja yrittää tarjota jokaiselle oppilaalle samalla yksilöllisiä tarpeita vastaavia haasteita. Ryhmäkoko taas on nimenomaan raha- ja resurssikysymys ja sellaisena tietysti poliittinen päätös ja arvovalinta. Oppilaan pitää saada tukea, mutta opettaja on käytännössä kädetön, jos oppilas kieltäytyy ottamasta sitä vastaan. Oppilaat ovat kuitenkin yksilöitä ja aktiivisia toimijoita ja tekevät sellaisiakin valintoja, jotka tuntuvat aikuisista idioottimaisilta.

        Peruskoulun jälkeen olisi mun mielestä tärkeä tarjota erityyppisiä polkuja työelämään. Valitettavasti Suomessa ei niin hirvittävästi arvosteta esimerkiksi oppisopimuskoulutusta, erilaisiin näyttöihin perustuvaa tai jonkinlaista mestari-kisälli-tyyppistä ammattiin pätevöitymistä, vaan teoriaopetuksella on myös ammatillisessa koulutuksessa kohtuullisen suuri rooli. Mutta se onkin sitten jo toinen aihe.

        Mutta joka tapauksessa, musta on tosi tärkeää, että koulukeskusteluissa ovat läsnä nämä molemmat puolet, koulu järjestelmänä ja tutkimuksen kohteena sekä käytännön toimintana ja paikkana. Etteivät ne olisi niin irrallaan ja erillään toisistaan.

        Ps. Niin, musta ei ole provosoivaa sanoa, että opettaja heijastelee omia arvojaan arvostellessaan oppilaan suorituksia. Niin ei pitäisi olla, mutta koska opettajat ovat ihmisiä, sitä tapahtuu ja siitä pitää ehdottomasti olla tietoinen. Joku reksi sanoikin jossain lehtijutussa, että opettajan ei pitäisi olla tuomari, joka jakaa arvosanoja kuin tuomioita, vaan olla sellaisessa roolissa, jossa tukee ja ohjaa oppilasta oppimaan ja löytämään itse. Arvioinnin pitäisi olla kannustavaa ja reilua, mutta ongelmatontahan se ei missään tapauksessa ole.

        1. Kiitos tosi kattavasta ja paneutuvasta kommentista! Tästä sai taas uutta ajateltavaa ja perspektiiviä asioihin.

          Ehdottomasti totta kyllä tuo, että sosiologia helposti jää vaan sinne instituutio- ja järjestelmätasolle, ja tavallaan käsittelee ihmisiä usein helposti siitä inhimillisestä arkikokemuksesta irrallisina. Ikään kuin opettaja pystyisi käytännön luokkatilanteessa kovinkaan objektiivisesti arvioimaan sitä, että kuinka tässä nyt toisinnetaan valtarakenteita. Eihän kukaan meistä taida siihen oikein pystyä, ja etenkin nykyisten ihan mahdottomien resurssien puitteissa se ei ole mitenkään mahdollista. Koulutuksesta leikkaaminen tietysti ei ole koulun vika, vaan politiikan. Onneksi meillä on sitten muita tieteenaloja, psykologia ja kasvatustiede nyt vaikka, jotka paikkaavat niitä ongelmia, joita sosiologiassa on. Tieteenalat ehkä pitäisi vaan saada keskustelemaan enemmän keskenään – silloin kouluakin voitaisiin kehittää parhaaseen mahdolliseen suuntaan.

          Totta myös sekin, että lapsetkin ovat toimijoita ja aktiivisesti osallistuvat siihen, minkälaiseksi koulu paikkana muodostuu. Ehkä sitä helposti syyllistyy sellaseen ajatteluun, että näkee lapset jotenkin järjestelmän vapaasti ”muokattavissa” olevina yksilöinä, vaikka monesti se elämänpolku tietyssä mielessä on jo viitoitettu ennen syntymää – toki ei sillä, että ajattelisin jotenkin deterministisesti että asioiden on pakko mennä just tietyllä tavalla. 

          Tota oppisopimuskoulutusta ollaan ilmeisesti lisäämässä, mutta jotkut ammattikouluvaikuttajat pitää sitä ongelmallisena. Paikkoja on vähän, ja niissä saatava ohjaus ei aina ole laadukasta. Vaarana on myös, että tuloksena oppilaalla on tiedot ja taidot vain hyvin kapeasta osasta siitä alasta, jolle olisi tarkoitus oppia. Ehdottomasti munkin mielestä tollanen työssä oppiminen on monelle paras tapa, mutta selvästi kehitettävää siinäkin!

    2. Sen halusin vielä lisätä, että toki koulu jo tehdessään mitä se nyt tekee, on ihmiskunnan historiassa pieni ihme 🙂 Siinä mielessä yletön kritiikki voi olla kohtuutonta.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *