Kiireen olemuksesta

En tiedä, tuntuuko muistakin tältä, mutta jos jostain blogeissa on kirjoitettu paljon, niin kiireestä ja jaksamisesta, viimeksi esimerkiksi Pumpui-blogin Lotta ja Tyhjä ajatus -blogin Saranda.

image.jpeg

Stressinhoitokeino: PASTA!

Ja voi pojat, jos jotain tänä syksynä olen ajatellut, niin kiirettä. Olen astunut hommiin, jotka ovat vaatineet pitkiä päiviä ja olleet vaativampia, kuin mitä olen aikaisemmin tehnyt. Samaan aikaan opinnoissa pitäisi puristaa kasaan gradua ja vikoja kursseja, ja se vaatii aikaa ja keskittymistä. Lisäksi olen tehnyt friikkujuttuja. Ja ei pidä ymmärtää väärin: kaikesta olen pitänyt ihan kauheasti. Olen yhden syksyn aikana oppinut ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin, saanut uusia ystäviä, tavannut ihan hirveän kiinnostavia ihmisiä, tuntenut tekeväni jotain tärkeää ja merkityksellistä. 

Rakastan työtäni, mutta kaiken keskellä olen ollut ehkä väsyneempi kuin koskaan aikaisemmin. Niin väsynyt, että joskus on unohtanut nauttia kaikesta siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Osittain siitä on kyllä syyttäminen ihan minua itseäni. Sitä, etten ole osannut sanoa ei.

Nykyään helposti ajautuu harhaan, jossa kaikki ympärillä olevat ihmiset tuntuvat olevan kauhean kiireisiä. Facebookissa tutut valittelevat syksyn työputkista. Kaikilla on yhtä sun toista projektia vapaa-ajallakin ja lisäksi aikaa ystäville, kielikursseille ja matkustelulle. Helposti luulee, että kaikki tämä kiire ja rimpuilu on tarpeellista ja tärkeää. Että elämässä ei voi saavuttaa asioita, ellei ole jatkuvasti töissä tai tekemässä jotain. Lehtien otsikoihin nousevat tyypit, jotka kokopäivätyön ohella perustavat menestyvän yrityksen, suorittavat tutkinnon ja hoitavat lapsia.

Tiistaina Linnan juhlissa veteraanit muistelivat, että aina tehtiin töitä. Silloin teki mieli huutaa: työkö tässä elämässä tosiaan on tärkeintä? 

image.jpeg

Stressinhoitokeino: kävelyt, ihan minne tahansa.

Pidän kyllä työnteosta. Olen sen tyyppinen ihminen, joka ei viihdy rantalomalla, koska siellä ei ole mitään tekemistä. Mökillä on kivempaa tehdä pihahommia, lauantaisin siivota, lomalla kävellä jalat puhki ja töissä parasta on pieni kiire. Sillä pahinkaan kiire ei ole niin ahdistavaa kuin tyhjyyttään kumisevat päivät Pariisissa, jolloin taskussa ei ollut rahaa, mutta aikaa oli vaikka muille jakaa. Aluksi päämäärätön vaeltelu museoissa tuntui ihanalta ja jännittävältä. Sitten tekemättömyydestä tuli lähinnä kummallinen, todellisuudesta irtautunut olo. Se passivoi, ainakin minut. Työ pitää koossa ja antaa päiville rakenteen.

Miltä huono kiire sitten näyttää? Pikanuudelipusseilta ja voileipäillallisilta. Stressisuklaalta ja kehon laiminlyönniltä. Itkulta, silmäpusseilta ja niskajumilta. Ylitsepursuavalta pyykkikorilta ja laiminlyödyiltä läheisiltä. Tunnollinen suorittaja tietysti kokee väsymisestään huonoa omatuntoa, koska kaikki muuthan tekevät paljon enemmän. Väsyminen on heikkoutta, sillä Barack Obamakin jaksaa. Liika kiire tekee minusta sisäänpäin käpertyneen marttyyrin. Ei kuulosta omaan korvaan kauhean hyvältä, mutta varmaan aika monelle tutulta.

Olen joutunut pohtimaan sitä, voiko kunnianhimon ja vapaa-ajan sovittaa yhteen. Täytyykö sanoa pysyvästi hyvästi vapaille illoille, jos haluaa olla kaikkea ja kaikkialla? Voiko vaativaa työtä tehdä inhimillisissä rajoissa?

Haluaisin uskoa, että vähemmälläkin yrittämisellä pärjää ja niin uskon, että moni teistäkin ajattelee. Ainakin itse kaipaisin mentoria. Vertaistuki on parasta tukea! Entä jos pistäisimme pystyyn vaikka Lilyn työelämäillan, jossa jakaa oppejaan eteenpäin?

Kommenttiboksi on avoin! Jaa ihmeessä omia kokemuksiasi töistä, jaksamisesta tai parhaista stressinpoistovinkeistä!

Kommentit (6)
  1. Tajusin just kommentoineeni tätä aihetta niin pitkään ja perusteellisesti päässäni, että kuvittelin tehneeni niin myös oikeasti. Hups…

    No mutta, lyhyesti sanon nyt vain tuohon mentorointi-ideaan tarttuen, että: itsekin olen duunikuvioiden suhteen yleensä edelleen aika hukassa, joten valitettavasti en oikein voi tarjota asian saralla minkäänlaista asiantuntijuutta. Sen sijaan mua kyllä myös kiinnostaisi ehdottomasti kuulla muiden ajatuksia aiheesta – veikkaan, että meistä moni on aika samanlaisessa tilanteessa esim. kulttuuri- ja media-alan pätkätyöläisenä/freelancerina/yrittäjänä, ja niinpä vertaistuesta olisi ihan satavarmasti hyötyä. Olisin siis ehdottomasti messissä rakentamassa tästä jonkinlaista verkostoa, inspiskiltaa ja varaventtiiliä!

    1. Hahaa, mullekin käy tota aina! 🙂 

      Mutta, ehkä meidän pitäisi pistää tuo taannoin pyöritelty idea käytäntöön! Ei sen tarvitse olla mentorointiakaan, usein vähän samankaltaisessa elämäntilanteessa olevien ajatuksetkin voi olla kultaa. Toi inspiskilta kuulostaa ihan mainiolta!

      1. Joo, ehdottomasti! Voitaisiin mennä vaikka kahville ja alkaa suunnitella samalla tarkemmin, että mitenkäs tästä eteenpäin ja missä muodossa tarkalleen.

        1. No minäpä laitoin ihan vanhaa kunnon sähköpostia! 😀

  2. Ooh, tää on ihan mun lemppari paasausaihe. Nyt just on hirvee kiire alottaa Netflix-istunto, mutta lupaan että yritän vielä tulla jakamaan aivoituksiani tänne aiheesta!

    1. Jes! Jään odottamaan! 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *