Kuinkas sitten kävikään

Marraskuisten tunnelmien ollessa vähän harmaita alkoi Pariisissa olo toden teolla tuntua raskaalta. Mielen valtasi sellainen kaikenläpäisevä blues, jonka vuoksi aamulla tuntui vaikealta nousta sängystä. Halusin vain kotiin, mutten kehdannut myöntää sitä kenellekään. ”Mitä ihmettä oikein teen täällä” ajattelin, kun iskujen jälkeen ihmiset kävelivät kadulla käsikynkkää.

image1.JPG

Mutta eilen siihen toden teolla havahduin: jotain on tapahtunut. Kävelin Marais’ssa ja luureissa vaihteeksi niin kliseistä Pariisi-musiikkia, etten edes kehtaa myöntää. Yhtäkkiä olin täynnä sellaista samanlaista lämmöntunnetta, jolla suhtaudun kotikaupunkiini Helsinkiin. Olisin halunnut tarttua vastaantulijaa kädestä ja sanoa: nyt minä todella pidän Pariisista.

Viimeiset viikot ovat olleet täynnä sellaisia hetkiä enemmänkin. Kirjoitin joskus aikaisemmin syksyllä, miten en suostu jäämään enää yksin; ja tiedättekö, en jäänytkään. Löysin oman porukkani, vaikka olen joukon ainoa vajavaisella kielitaidolla varustettu ulkomaalainen. Ja vähän ujokin vielä. Olen löytänyt ystäviä, joiden kanssa voi suunnitella viikonloppureissuja ja jäädä yöksi, kun metro lakkaa kulkemasta. Yksi uusi kiva tuttu paljastui blogini lukijaksikin (terkut sinne Linda, jos luet tätä!:)

IMG_5251.JPG

Uusiin ihmisiin tutustuminen on vaatinut kaltaiseltani vähän sosiaalisesti epävarmalta tarkkailijatyypiltä paljon. Ulos lähtemistä silloinkin, kun en jaksaisi. Ulkopuolisuuden tunteelle itsensä altistamista. Mukana roikkumista, vaikka ei aina ymmärrä mistä puhutaan, huolimatta siitä että puhun ranskaa ihan hyvin. Olen myös yrittänyt kyseenalaistaa omat ennakkoluuloni: eilen esimerkiksi löysin itseni ranskalaiselta rap-keikalta, vaikka se ei todellakaan ole musiikkia, jota omaehtoisesti kuuntelisin. Ja itse asiassa siellä oli todella hauskaa.

Vaikka mukana on ollut roimasti onnea, sattumia ja otolliset olosuhteet, on myös epämukavuusalueelle astuminen tehnyt todella hyvää. Sen tiedän, etten varmasti enää jännitä tuntemattomille puhumista ainakaan omalla äidinkielelläni. Lieneekö tällä blogillakin ollut vaikutusta asiaan: teidän kannustavat kommenttinne ja ne otsikon alla olevat vaaleanpunaiset sydämet eivät voi olla heijastumatta myös asenteeseeni verkon ulkopuolella. 

Jos sitten seuraavaksi sitä Atlantin toista puolta valloittamaan?

Kommentit (3)
  1. Tää kirjoitus on jotenkin niin täynnä elämää ja vaihtoa etten kestä! Upeeta. Ja ilmottaudun myös sun blogin vakkarilukijaksi, hyviä tekstejä. Kivaa loppuvaihtoa ja terkut Lissabonista:) -Inka

    1. Vitsit kiitos 😀 Yritän vähän tasapainottaa maailmantuskailua, ettei mene ihan masentavaksi! Ja tosi kiva, että luet!

      Nauti säkin Lissabonista, kuulemma ihana paikka! Ehkä tässä itsekin voisi harkita halpisbussiin hyppäämistä joku päivä ja ottaa suunna kohti Portugalia…

      1. Suosittelen vahvasti, tää maa on täynnä raikasta meri-ilmaa ja hyvää fiilistä 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *