Kuluttaja, tuottaja, rakentaja

Turvapaikanhakija osaa tehdä myös työtä. 

Näin otsikoitiin Hesarin sivuilla eilen. Sunnuntainen Jani Leinosen näyttely ja pakolaiskriisin, talouskasvun ja työttömyyden ympärille keskittyvä julkinen keskustelu sai pohtimaan, miten me arvotamme ihmisiä. Mediassa pakolais- ja leikkauskeskustelu tuntuu typistyvän nopeasti kysymyksiin tuottavuudesta, numeroista ja veronmaksajien rahoista. Puhutaan siitä, kuinka paljon työtön saa päivärahaa ja kuinka paljon maahanmuutto maksaa Suomelle. 

Muistan eräältä kulutusta käsittelevältä kurssilta, miten entisissä itäblokin maissa oli Neuvostoliiton hajottua erityisen tärkeää kuluttaa, ja kuluttaa oikein: koskaan on tuskin tapahtunut niin suurta muutosta kuluttamistottumuksissa kuin juuri avautuneessa Itä-Saksassa. Länsimaisten tuotteiden kuluttamisella haluttiin osoittaa kuulumista samaan kulttuuripiiriin: kyllä täälläkin osataan. Mekin olemme osa tätä kulutuskulttuuria, josta kaikki haluavat saada osansa. Tuotteet eivät olleet vain tuotteita, ne olivat länsimaisia tuotteita, ja länsimaisen hyvinvoinnin symboleita. Ostamalla olet taas vähän lähempänä amerikkalaista unelmaa. Samalta kurssilta mieleeni jäi Suzanne Scheldin tutkimus, jossa dakarilaisille nuorille oli taloudellisista vaikeuksista ja köyhyydestä huolimatta tärkeää näyttää tietynlaiselta, osoittaa olevansa kosmopoliittia. Vaatteiden hankkimiseksi turvauduttiin tarvittaessa rikollisiinkin keinoihin, niin tärkeää on tuntea olevansa osa kulutuskulttuuria.

Joskus mietin, että elämme yhteiskunnassa, jossa talouskasvun luominen kuluttamalla ja ”yhteiskunnan rakentaminen” työnteolla ovat asioita, jotka yhä enemmän määrittelevät arvomme. Kuluttamisesta tulee kansalaisvelvollisuus. Silloin humanitaarista maahanmuuttoakin on perusteltava ihan vain altruistisen auttamisenhalun sijaan sillä, että he ovat mahdollinen työvoima- ja kuluttajaresurssi. Ajatelkaa, että lähikauppoihinne tulee turvapaikanhakijoiden myötä uusia asiakkaita! Työttömyydestä puhuttaessa esiin tuntuvat nousevan työttömyyden inhimillisten vaikutusten (esimerkiksi masentuminen, syrjäytyminen tai köyhyys) sijaan sen kustannusvaikutukset yhteiskunnalle: työttömyyteen on puututtava, koska se maksaa.

Voin rehellisesti myöntä etten tiedä oikeasti, millaista on olla köyhä, mistä voin olla kiitollinen. Mutta voisin kuvitella, että suhteellinen köyhyys tuntuu pahalta siksi, että vaikka se ei absoluuttisen köyhyyden tavoin välttämättä tarkoita nälkää tai elämää kadulla (joskus toki sitäkin), niin tulojen riittämiseen liittyvän stressin lisäksi se sulkee ulkopuolelle kuluttamisen kulttuurista. Hyvä kansalainen tekee työtä ja kuluttaa, jotta talouskasvu saadaan jatkumaan. Köyhyyttä on niin vaikea piilottaa, koska se näkyy ulospäin. Ei välttämättä ole varaa älypuhelimeen tai jatkuvasti uusiin vaatteisiin. Joissakin maissa ei ole varaa edes terveydenhuoltoon. En yhtään ihmettele, jos sitä haluaa vähän ylimääräistä rahaa saadessaan käyttää sen ”epärationaalisesti” johonkin kulutustuotteeseen sen sijaan, että jemmaisi rahan sukanvarteen. Kaikki haluavat tuntea olevansa arvokkaita, hyviä kansalaisia ja kuuluvansa joukkoon. Sitä tuntuu joskus köyhien televisioita kritisoivien olevan vaikea ymmärtää. 

Kannustaminen jatkuvaan kuluttamiseen palvelee suuryritysten etuja. Mainonta perustuu siihen, että tunnemme itsemme huonoiksi, parantelun arvoisiksi tai että koemme elämästämme puuttuvan jotain. Kuluttaminen on identiteetin rakentamista: kuka olen, mitä haluan viestittää, mihin ryhmään minä tällä ostopäätöksellä kuulun? Arvotamme erilaisia valintoja. Kangaskassi vai merkkilaukku, tennarit vai korkkarit, brändi vai hinta. Brändeille en ole immuuni minäkään, tässä kun istun tätä macbookillani kirjoittamassa, vaikka yritänkin tehdä fiksumpia päätöksiä. Haalin ympärilleni tavaroita, jotka liittävät minut tiettyyn sosioekonomiseen ryhmään: vintagevaatteita, tennareita, vinyylilevyjä. Tykkään itsekin kauniista esineistä, vaatteista, kirjoista, ja on häiritsevää ajatella että joihinkin esineisin suorastaan kiintyy (jotenkin vähän hassua). Eettisetkin kulutusvalinnat ovat kuitenkin kuluttamista. Nekin kovin moraalisilta kuulostavat kuluttamiseen liittyvät arvovalinnat ovat vain heidän saavutettavissaan, joilla valinnanvaraa on. 

 

***

On esitetty, että suomalaisessakin poliittisessa kulttuurissa maksimaalisen talouskasvun tavoittelemisesta on tullut sellainen superideologia, jolle kaikki muut poliittiset päämäärät ovat alisteisia. Julkisen sektorin ei ole tarkoitus olla mahdollisimman hyvä, vaan sen tulee haitata mahdollisimman vähän talouskasvua. Ympäristönormit voidaan aina painaa villaisella, jos ne häiritsevät kasvua. Leikataan nuorten tulevaisuudesta, koska talouskasvu. Ei niin väliä ihmisoikeuksilla, kunhan talous kasvaa. Tiedän toki, että talouskasvua voidaan puolustaa sanomalla sen lisänneen hyvinvointia. Kieltämättä, onhan päivänselvää että jos raha on enemmän, on siitä myös enemmän kaikille jaettavaksi. Samaan aikaan se on kuitenkin kasvattanut kuilun kaikkein rikkaimpien ja muiden välille ennennäkemättömäksi. Talouskasvun hedelmät eivät jakaudu tasaisesti, enkä näe, että hyvinvointi ja talouskasvu mitenkään välttämättä aina seuraisivat toisiaan. En tiedä, ehkä joku osaa perustella tämän paremmin!

Väitetään, että olemme muuttuneet kansalaisista kuluttajiksi, jotka äänestävät lompakoillaan. Ongelmallista siinä on, että sellaisessa maailmassa ei kuluttamisen ulkopuolelle pudonneilla ole sananvaltaa.

 

Selvästi viime aikoina on tehnyt mieli kirjoittaa tällaisia maratonpostauksia 😀 Jos sitä seuraavaksi kirjoittaisi jostain vähän kevyemmästä?

Kommentit (8)
  1. humpuukiheikki
    22.9.2015, 18:32

    Tosi mielenkiintoinen postaus! Tuossa oli paljon asioita, mitä on tullut alitajunnassa usein mietittyä, mutta ei sen koommin kuitenkaan niihin syvennyttyä.

    Itselläni on sellainen taloudellinen tilanne, että minulla on varsin mukavasti ylimääräistä kulutettavaa. Toisin kuin yleensä hieman paremmin toimeentulevilla ihmisillä, minulla on myös kokemusta köyhyydestä. Se oli onneksi vain muutaman vuoden ajanjakso ollessani teini-ikäinen, mutta koen edelleen sen olleen hyvin paska, mutta kasvattava kokemus. Silloin tunsin nahoissani kulutuskeskeisen kulttuurimme. Sinua todella voidaan kiusata siitä hyvästä, että sinulla eikä perheelläsi ole varaa samoihin tavaroihin tai matkoihin yms. kuin muilla. Kyseessä siis oli tilanne, että isäni on hyvätuloisessa työssä ja äitini oli yrittäjä, jolla kaatui kaksi firmaa ja isot velat niskaan. Useampaan vuoteen rahat eivät riittäneet oikein edes välttämättömyyksiin. Ruoka ja vaatteet olivat niitä punalappuisia. Kiitos isäni hyvien tulojen, perheellämme ei ollut niin ankeaa kohtaloa kuin monilla monilla perheillä, joissa on koittanut vastaavien tilanteiden seurauksena loputon velkahelvetti ja mahdollisesti sukupolvet ylittävä syrjäytyminen.

    Varmaan osittain johtuen ”huono-osaisuuden” kokemuksista, kamppailenkin usein huonon omantunnon kanssa kuluttaessani kuitenkin räävittömiä summia kuukaudessa ns. humpuukiin(ruoka, juottolat, ravinolat, vaatteet, elektroniikka, kirjat, levyt, teatterit, festarit, matkat jnejnejne). Maailmankatsomuksenikin on kuitenkin sangen tekopyhästi varsin kulutuskriittinen. Ravintolat, ystävät, kulttuuri ja harrastukset ovat kenties ainoita kulutuskohteita, mistä en huonoa omaatuntoa kanna.

    Ymmärrän kommenteissa olevan ketutuksen esimerkiksi noista ravintolapostauksista. Itse en postaa someen oikeastaan mitään tuollaisia asioita, ei siksi, että niistä jotkut tuntemattomat kettuuntuvat mahdollisesti, vaan koska haluan nauttia esimerkiksi ruokailun ajan kännykättömyydestä. En halua ottaa kuvia jokaisesta syömästäni annoksesta tai ostamastani tavarasta(itse asiassa en muutenkaan halua somessa jakaa jokaista kokemaani asiaa. Välillä tuntuu, että ihmiset kokevat asioita vain jakaakseen ne somessa. Jos sitä ei ole somessa, sitä ei varmaan tapahtunut.). Toinen asia on se, että en halua ihmisten katkeroituvan minulle. On jännä, kun nuorena minua on kiusattu kun olimme köyhiä, mutta kyllä nykyisinkin kuulee kuittailua rahoista. Ei sillä, en halua rinnastaa sitä siihen oikeaan kiusaamiseen, mutta kyllä ihmiset osaavat kateellisiakin olla. Ymmärrän, että se aiheuttaa joissain katkeruutta, mutta en kuitenkaan pröystäile omaisuudellani ja yritän pitää matalaa profiilia yleensäkin olemisestani. Eri asia olisi, jos takki auki leveilisin rahoilla. Eihän sellaisesta kukaan pidä, mutta tuntuu ettei siitäkään pidetä, että jollain nyt vain menee ihan mukavasti. En myöskään ole epäoikeudenmukaisilla teoilla rahojani kenenkään selkänahasta repinyt ja riistänyt.

    Tarkoitus ei ollut valittaa missään nimessä. Olen katkerasta ininästä huolimatta varsin tyytyväinen siihen, että töitä ei täydy tehdä ihan niin paljoa kuin muuten pitäisi tehdä ja aikaa jää enemmän itsensä toteuttamiselle, harrastuksille, ystäville ja vaikka sille yhteiskunnan tilan miettimiselle.

    Ohhoh, tarkoitus oli kommentoida jotain aivan muuta kuin henkilökohtaista historiaani. Tuli näköjään kirjoitettua kommentti, missä ei oikeastaan ole punaista lankaa ollenkaan. Mutta kuten tästäkin huomaamme, on kyseessä tunteita herättävä asia.

    Paljon jäi nyt sanomatta itse tuosta sinun postauksestasi. Siellä oli mieletön määrä hyviä pointteja!

    Ja tsemppiä tietysti kaikille raha-asioiden kanssa kamppaileville!

    1. Kiitos!! 🙂 Ainahan asioita tarkastelee omasta perspektiivistä käsin, joten kiva vaan että ihmiset jakaa omia kokemuksiaan. 

      Moni pienituloinen vanhempi tuntuu pelkäävän, että lapset tulevat kiusatuiksi, koska on varaa vähempään, ja moni tuleekin. Nuorilla on niin kauhea paine osoittaa kuluttamisella kuuluvansa joukkoon, muistan jonkun Hesarin tekemän kyselyn aiheesta, joka oli aika kylmäävää luettavaa. Kaikki luokkaretketkin yms. maksaa ihan tuhottomasti ainakin jos ylimääräistä rahaa ei yksinkertaisesti ole, mikä varmasti aika tehokkaasti sulkee sosiaalisten ympyröiden ulkopuolelle. Se yläastemaailma on ihan käsittämättömän julmaa välillä! Eipä sillä, että itsekään olisi siltä säästynyt, mutta en ainakaan köyhyyden takia tullut kiusatuksi. Sellainen varmasti vaikuttaa.

      Ja joo, toki Suomessa on vähän sellaista ”kynttilä vakan alle” -ajattelua, jossa se, että on onnekas ja saanut enemmän on enemmänkin häpeän aihe, ainakin aiemmin. Tunnen itsekin usein syyllisyyttä siitä, että satuin saamaan syntymälotossa vähän paremmat kortit kuin joku muu. Varmasti tuntuu erityisen kinkkiseltä, jos on itse joskus ollut siinä huonommassa tilanteessa. Toisaalta, jossain määrin katkeruus on ehkä ymmärrettävääkin. Etenkin tietysti, jos rikkauteen liittyy jotain retostelua tai se, että rahat on hankittu hyväksikäyttämällä muita ihmisiä, kiertämällä veroja tai muuta vastaavaa. Voisin itse kuvitella, että haluaisin salata muilta, jos olisin syntynyt miljonäärisukuun. Se, että vaikkapa lääkärinä on keskimääräistä paremmat tulot, ei tietenkään saisi tuntua rikolliselta, etenkin jos tiedostaa ja muistaa, että monella muulla on vähemmän. 

      Some ja kuluttaminen, tästä riittäisi sanottavaa. Tavallaan tykkään somesta (esim. sieltä bongaa hyviä linkkauksia ja keskustelua jne), mutta toisaalta se on just sellanen kerskakuluttamista, kateutta ja katkeruutta ruokkiva ilmiö. 

      Nii ja eihän sitä tartte kaikkea kerralla sanoa, keskustelu jatkukoon!:D

    2. Tämä siis se Hesarin juttu, jota tarkoitin.

      1. humpuukiheikki
        23.9.2015, 08:56

        Muistan tuon jutun!

        Tästä oikeudenmukaisuusteemasta on muuten tänään mielenkiintoinen yleisölle vapaa ”Oikeudenmukaisuus antiikin ajattelussa” -niminen luento Aalto-yliopiston tiloissa Runeberginkadulla kello 17-19. Itse en pääse paikalle, mutta voin varauksetta suositella, sillä Simo Knuuttila on siellä äänessä.

        Tuosta luennosta tulikin mieleeni, että itse käyn varmaan 1-4 kertaa viikossa erinäisillä yleisöluennoilla ja keskustelutilaisuuksissa, joita Helsinki on päivittäin pullollaan. Tässä siis innostavaa tekemistä myös rahattomille! Nämä tuppaavat lähes poikkeuksetta olemaan ilmaisia tilaisuuksia.

         

         

        1. Kiitos vinkistä, kuulostaa tosi mielenkiintoiselta! Olen illalla tosin menossa R&A-festareille kattomaan leffaa, menee vähän päällekkäin, mutta ehkä ennen sitä ehtii. Joskus tuntuu, että Helsingissä on melkein liikaa tekemistä! 😀 Oon itekin ollut kuuntelemassa paljon erilaisia avoimia luentoja esim. ylipistolla, nyt syksyllä ehkä vähemmän. Liekö huonoa markkinointia vai ylitarjontaa, aika usein on aika vähän porukkaa vaivautunut paikalle, ellei sitten ole joku valtakunnanjulkkis puhumassa.

  2. Braa-vooo! Just tällaisia juttuja haluaisin lukea enemmän blogeista, Lilystä ja monista toisinaan aikamoista henkistä köyhyyttä osoittavista naistenlehdistä. Reetasta kolumnisti sanon minä!

    Että ens kerran kun joku tulee taas ulisemaan, että Lilyssä puhutaan vaan muodista, brunsseista ja kynsilakoista, niin saa ohjata yleisön tänne 😉

    Ja sitten vielä itse asiaan: itse tunnen koko ajan tasapainottelevani kuluttamisen kulttuuriin kuulumisen ja köyhyyden rajapinnoilla. Olen joo sellainen jeesustelija, että minäkin teen työni MacBookilla (rahoitettu aikoinaan lähes kokonaan opintolainalla), omistan pari ns. merkkivaatetta (osa lahjaksi saatuja) ja syydän kaikki ”ylimääräiset” rahani matkustamiseen ja laadukkaisiin matkavarusteisiin, mutta muuten pidän kuluttajana tosi matalaa profiilia – suurimmaksi osaksi siksi, että on pakko. En tilaile netistä mitään vaatteita, en shoppaile luottokortin turvin, en seuraa mitään uusimpia trendejä, koska, noh, siihen ei ole varaa, mikäli vuokrat ja muut pakolliset laskut meinaa maksaa. Olis mustakin kiva olla osa tätä nykypäivää – olis kiva pitää blogia, jossa olisi kauniita kuvia itsestäni siistit vaatteet yllä, tukka hyvässä kuosissa, aina kokeilemassa jotakin uutta brunssia tai ilmiötä (siis tämä ei ole vittuilua ketään kohtaan, ihan oikeasti, olishan se elämä aika paljon helpompaa, jos olisi varaa asioihin). Mutta olen hyväksynyt sen, että tällä hetkellä mulla ei ole varaa olla täyspainoisesti mukana kulutuskulttuurissa. Tällä hetkellä en kuulu siihen yhteiskuntaluokkaan, jolla on varaa lukea blogeja ja elää tässä kuplassa. (Kirjoitinkin aiheesta joskus aikaisemmin.) Se tarkoittaa myös sitä, että mulla ei ole valitettavasti varaa tehdä aina kaikista eettisimpiä valintoja, vaikka toki joistakin asioista en jousta. Olis se vaan niin ihanaa ostaa kaikki elintarvikkeetkin jostain Ruohonjuuresta, mutta tosiasia on, että se on liian kallis brändi.

    Olispa kiva päästä johonkin alemman luokan kulutusvalintapsykologille. Missähän olis sellainen vastaanotto? 😀

    1. Kiitos kiitos kiitos, ihanasti sanottu! 😀 Vaikka kirjoitankin aika pitkälti omaksi ilokseni, niin on todella palkitsevaa kuulla, jos sille on ns. tilausta. 

      Ja ymmärrän, mitä tarkoitat. Kyllähän suurin osa ainakin opiskelijoista varmasti joutuu miettimään seuraavaa kampaajakäyntiä, festarilippujen hintaa, ruokaa kaupassa, puhumattakaan sitten muuten pienituloisista. Kauhean kulutuskeskeisessä kulttuurissa se vaan saa helposti tuntemaan katkeruutta tai huonommutta, kun ylenpalttisesta kuluttamisesta tulee normi. 

      Olipa muuten hyvä toi sun blogipostaus! Taas tuli huomattua, miten ei osaa tarkastella esim. omaa some-presenssiään jotenki kriittisesti, tulee sitä itekin jaettua kuvia materiasta, brunsseista tai matkoista jossain instassa (se tosin tuntuu välillä olevan alusta, jossa kulutuskeskeisyys väkisinkin korostuu kun visuaalisuus on etusijalla). Ja tietysti jos rahaa on käytettävissä, niin vaikka jostain uusista ravintoloista on varmaan ihan kiva lukea, mutta tiedän ton tunteen kun se usein alkaa vaan ketuttaa. On myös todella väärin, kun eettisyydestä tulee joku elitistinen brändi, jolla ihmiset, joilla on varaa laittaa useita satoja euroja ruokaan kuukaudessa, voi jeesustella. Eettisyyden pitäisi olla normi, eikä kuluttajan vastuulle laitettava (ja kohtuuttomasti rahastettava) asia. Tästä riittäisi juttua, suhtaudun yritysvastuuseen intohimolla 😀

      En tiedä, joskus olisi toki hauskaa kirjoittaa jostain ns. kevyemmästäkin aiheesta, mutta yritän pitää tämän blogin ainakin parhaani mukaan irti materialismista. Että saa tulla huomauttamaan, jos alan kirjoittaa vain tuotelahjoista (tosin blogin tähänastisen sisällön huomioon ottaen oletan, että niitä ei varmaan haluta lähettää vaikka tänne porukkaa eksyisikin) 😀

      1. Haha, eikä noissa ruokakuvissa yms. oo sinäänsä mitään vikaa, kivahan niitä on toisinaan ihastella ja joskus laittaa itsekin, jos mahdollisuus on. Mutta jotenkin niistä on tullut sellainen itseisarvo ja tietynlainen ahdistava markkinavetoinen lifestylekulttuuri, jota bloggaaja-/someskene on edistämässä täyttä häkää. 

        Ja oot ihan oikeassa, että ylenpalttisesta kulutuskulttuurista pois putoaminen saa helposti tuntemaan katkeruutta. Itsekin yritän välttää joutumasta liialliseen katkeruuskierteeseen kieltämällä itseltäni koko asian; jättämällä lukematta muiden kulutuksesta, päivän asuista ja kaiken maailman asioiden testaamisista. Ettei ala vaan harmittamaan oma rahattomuus yhtään sen enempää, kun se jo valmiiksi harmittaa.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *