Kutsumustyötä

Työväen juhla meni jo, mutta työtä on tullut mietittyä viime aikoina paljonkin. Osittain siksi, että opinnot alkavat lähestyä loppuaan ja toisen jalan pitäisi olla jo työelämässä. Paljon on muutenkin puhetta työstä: yliopistoleikkaukset, työelämän epävarmuus, keväiset sukujuhlat, joissa pitäisi osata määritellä elämän suuntaa. Rakastan alaani, tutkimista, kirjoittamista, maailman menon pohtimista, mutta mitä työelämään tulee, tunne on useammin enemmän tämä. Kun asuu ihmisen kanssa, jonka työuran askelmerkit (kiitos tästä kamalasta ilmauksesta, Juha Sipilä) alkavat pikku hiljaa selkiytyä, oman suunnan puuttuminen ahdistaa joskus. Samalla se on tietysti kivalla tavalla jännittävää.

IMG_5769.JPG

Mun unelmatyö voisi olla filosofian pohtiminen palmupuun alla. Että olisko tästä intohimosta yritysideaksi?

Vaikka itselläni on koulutuksen ja nuoren iän vuoksi varmaan keskimääräistä paremmat mahdollisuudet päästä kivaan työhön valmistumisen jälkeen, työelämään liittyvä epävarmuus kumpuaa mielestäni samasta paikasta kuin monella muullakin. Työstä on yksinkertaisesti tehty liian tärkeää: ideaalityö on identiteetin jatke, jossa omat intohimot pääsee muuttamaan rahaksi. Kun lukee työstään irtisanottujen häpeästä ja huomaa lähipiirissään ahdistusta siitä, että oma suunta on vielä vähän hakusessa, toivoisin, ettei työstä tulisi ihmisarvon mitta. Työ toki saa ja voi olla palkitsevaa. Ammatista voi tulla osa identiteettiä ja sitä, mistä kulmasta maailmaa katselee. Siitä saa keskustella ja kysyä kahvikutsuilla. Mutta on myös yhtä okei, että työ ei kiinnosta pätkääkään ja on paljon innostuneempi vapaa-ajan leivontaharrastuksesta, perhokalastuksesta tai kävelyistä metsässä.

Olen edelleen sitä mieltä, että ”tee mitä rakastat” on monelle huono elämänohje. Moni intohimo on myös huonosti käännettäviksi kaupallisesti hyödynnettäviksi palveluiksi tai yritysideaksi. Kyynikkö minussa haluaisi lisäksi todeta, että sellaisessa ajattelussa asioiden arvo löytyy vasta niiden kaupallisesta potentiaalista. Se olisi aika masentava ajatus se. Kutsumustyötään tekeviä tai sellaiseksi miellettyjä myös helposti kohdellaan huonosti: kyllähän sairaanhoitajalle voikin varmaan maksaa vähemmän, kun työstä saa mielihyvää.

Siksi toivoisin, että vapautetaan työelämä kivapuheesta: on ihan okei tehdä työtä vain siksi, että siitä saa rahaa. Iso osa ihmisistä käy töissä ensisijaisesti juuri siksi. Itseään voi toteuttaa muuallakin, kuin työelämässä. Kun ei koko ajan puhuta työstä, omista intohimon kohteistaan ja itsensä toteuttamisesta pääsevät kertomaan hekin, joiden työ on tylsää, rutiininomaista ja arkista. Sitä paitsi, maailman kivoin ja palkitsevinkin työ on joskus kamalaa – koska se on kuitenkin vain työtä. 

Kuten tässä kaverin vinkkaamassa jutussa sanotaan: jokainen määritelköön itse, miten tärkeänä työtä pitää. Ehkä sitten irtisanomisista kehdataan puhua avoimesti, ja moni suuntaansa etsivä nuori nauttia kevätjuhlista kevyemmin mielin.

Olisi hauska kuulla teidän mietteitä asiasta! Minkälainen rooli työllä on omassa elämässäsi?

Kommentit (2)
  1. Taas ihan mun ajatukset prikulleen! Mä oon edelleen vakuuttunut siitä, että vielä joskus munkin työni on vaan filosofoida palmupuun (tai tammien, kuusien ja vaahteroiden) alla. 

    Jotenkin ihmettelen vieläkin kans sitä miksen saanut sopivasta työkokemuksestani huolimatta koskaan kutsua Hesburgeriin työhaastatteluun, kun yritin vain vapautua työelämän kivapuheesta ja perustelin hakemistani sillä, että olen kiinnostunut töistä hampurilaisten parissa siitä saatavan palkkion vuoksi. 😀

    1. Joskus sitä toivoo, että olis just ollut joku saksalainen aatelisfilosofi, jolla ei muuta tekemistä edes ollut kun julkaista suuria ajatuksiaan! 😀

      On tullut naureskeltua kyllä sille, että joka ikinen vähän kurjempikin duunipaikka vaatii ”intohimoista suhdetta ravintolamaailmaan” tai ”asiakaspalvelun moniosaajaa” – ihan sama miten huonosti palkattua tai ikävää joku työ on, mutta sen täytyy olla myös intohimo. Ei riitä, että on vaikka tunnollinen työntekijä, joka tekee hommansa kunnolla, vaan siitä täytyy myös pitää.

      En oo uskaltanut kokeilla tota strategiaa käytännössä, mut ilmeisesti ei kannatakaan 😀 Eipä niillä innokkaammillakaan hakemuksilla paikkaa tosin irronnut (mikä teki ”No mee Mäkkäriin!” -kommenteista raivostuttavia).

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *