Lontoo-vinkki: Julia Margaret Cameron

Pakenimme kaverin kanssa viikonlopuksi Lontooseen. Yöbussi oli eksoottinen kokemus, puhumattakaan keskellä yötä kanaalin ylittäneestä lautasta. Humalaisuus, rumat kokolattiamatot ja huono musiikki ovat ilmeisesti universaaleja laivailmiöitä. Loppujen lopuksi Lontoossa ei aina tuntunut siltä, että olisimme edes ylittäneet kanaalia: kadulla ranskaa kuuli enemmän kuin englantia 😀 Huomasin kyllä, että jonkinasteinen kotoutuminen on tapahtunut, kun tänään aamulla Pariisiin saapuessamme oli lähes lämmin olo. Vaihtoon (lähes väistämättä) kuuluvista vaikeista hetkistä huolimatta viihdyn täällä, loppujen lopuksi, hyvin. Vielä tuntuu liian aikaiselta sanoa mitään lopullista, kun tunteet vaihtelevat väsymyksestä euforiaan. Kulunut syksy (tai koko vuosi) kaupungissa on yleisestikin ollut aikamoinen, ja tänään alkaneiden ilmastoneuvotteluiden takia Pariisi on edelleen maailman huomion keskipisteenä.

sir john herschel.jpg

Sir John Herschel, 1867.

(Ylen)syömisen ja päämäärättömän harhailun lisäksi Lontoossa kävimme Science Museumissa esillä olleessa Julia Margaret Cameronin valokuvia esitelleessä näyttelyssä. Tasan 200 vuotta sitten syntynyt, vasta 50 ikävuotta lähestyessään valokuvauksen aloittanut Cameron oli muotokuvavalokuvauksen pioneeri. En ole valokuvauksen asiantuntija, mutta kuvissa on jotain maagista. Sellaista herkkyyttä, jota vanhoissa, usein kovin jäykissä asetelmamuotokuvissa ei usein ole. Aitoutta ja hetkellisyyttä. Pysäydin useamman kuvan kohdalla ihmettelemään sitä, miten eläviksi Cameronin kuvauksen kohteet heräsivät kuvissa. Ikään kuin he olisivat koska tahansa voineet alkaa puhua. 

h2_41.21.15.jpg

The Mountain Nymph, Sweet Liberty, 1866.

Cameronin valokuvat ovat usein tarkoituksella vähän epätäydellisiä, mikä tekee niistä mielenkiintoisia. Usein historiaa lukiessani perehdyn isoihin ilmiöihin, ideologioihin ja kehityskaariin. Valokuvat ovat hyvä muistutus siitä, miten historia on kuitenkin myös yksilöllisiä tarinoita, eikä pelkkää lineaarista kehitystä ja teorioita. Juuri siksi rakastan vanhoja valokuvia; ne tekevät historiasta yksilöllistä. Se auttaa asettamaan asioita myös perspektiiviin. Samasta syystä Père Lachaisen hautausmaalla on jotenkin rauhoittavaa kävellä, katsoa vanhoja hautakiviä ja muistokirjoituksia ja miettiä, minkälaisia ihmisiä haudatut ovat olleet. ”Regrets eternels” lukee kivessä, vaikka kukaan tuskin enää muistaa. Joskus on kuitenkin muistanut ja kaivannut.

Cameronista tuli valokuvaaja täysin sattumalta, kun hän sai tyttäreltään lahjaksi kameran. Tytär oli huolissaan äitinsä masentuneisuudesta, ja ajatteli kameran auttavan suuntaamaan ajatukset toisaalle. On jännittävää ajatella, miten sattumanvaraista joidenkin päätyminen taiteen pariin joskus on. Samoin kuin se, että löytää oman juttunsa. Joskus mietin, onko nykyisessä formaalia koulutusta korostavassa taidemaailmassa tällainen vahingossa taiteilijaksi päätyminen mahdollista – ja jos ei, mitä kaikkea hienoa voidaan menettää? 

 

Näidin sentimentaalisiiin tunnelmiin (pahoittelen, syytän pimeyttä ja joululevyjä), kaikkia Lontooseen suuntaavia kehotan piipahtamaan Science Museumissa, näyttely on ilmainen. Muillekin, tutustukaa ihmeessä: kuvat ovat varmasti vaikuttavia kirjan sivuilta tai tietokoneen ruudultakin katsottuina.

Kommentit (2)
  1. Oi 🙂 Kavin myos katsomassa tuon nayttelyn. Oli niin upea! x

    1. Itse asiassa kiitos näyttelyvinkistä kuuluu sinulle, bongasin sen blogistasi ja totesin, että tuo on pakko nähdä! 🙂 Eli kiitos! Oli kyllä todella upeita kuvia. 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *