Miksi ”tee mitä rakastat” on huono elämänohje

Toteuta unelmiasi! Tee työtä, jota rakastat! Do what you love, love what you do.

2000-luvun mantrat peräänkuuluttavat luovuutta ja rakkautta työhön. Joka toisen start-up -yrittäjän ja kolmekymppisen uraohjuksen esikuva Steve Jobs oli luovuuden äänitorvi, ”huippufilosofit” kehottavat kuuntelijoitaan valjastamaan oman potentiaalinsa ja maamme valtiovarainministeri kehottaa suomalaisia olemaan positiivisempia. Kun maailmaa johtavat työtään rakastavat, voimaantuneet johtajat, se on kaikille parempi paikka elää.

Monet meistä käyvät kolmasosan vuorokaudesta töissä, joten on mahtavaa, jos työstään myös nauttii. Inspiroiva työ palkitsee. Ja jos unelmien työpaikkaa ei ole tarjolla, yrittäjyyttä tarjotaan vaihtoehtona päästä toteuttamaan itseään; tekemään omasta intohimosta kannattava työ, rikastuakin. Menestyjille asiat ”vain tapahtuvat”, kun antaa virran kuljettaa. Unelmat toteutuvat ja työstä tulee huvia, kun osaa tarttua tilaisuuksiin.

Joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään, kenelle rakkaus työhön ja itsensä toteuttaminen todellisuudessa on mahdollista. Kenelle nämä inspiraatiotauluihin painetut sanat suunnataan? Sillä rakkaus työhön on vain näennäisen demokraattista. Todellisuudessa suurin osa joutuu pakon edessä tekemään työtä, joka on lähinnä vain selviytymisen edellytys, ja pahimmillaan vastenmielistä. Työ on tylsää, rutiininomaista, raskasta tai surkeasti palkattua. Mikäli vain luova ja kunnianhimoinen työ mahdollistaa ”itsensä toteuttamisen” ja on rakastamisen arvoista, muuttuu suurin osa työstä näkymättömäksi.Työ, jonka motivaationa on vain selviytyminen, on silloin vähemmän arvokasta. Harmittomalta kuulostava motivaatiopuhe kätkee taakseen elitistisen maailmankuvan, jossa vain osa ihmisistä voi tavoitella merkityksellistä elämää.

Ajatus itsensä toteuttamisesta työn korkeimpana motivaattorina on myös mahdottoman itsekeskeinen: ikään kuin työ olisi olemassa ei muita ihmisiä varten, vaan siksi, että  me saisimme tehdä kivoja juttuja. Steve Jobsin kaltaisten ihmisten on helppo puhua itsensä toteuttamisesta ja unohtaa, että sadat ihmiset päivittäin tekevät heidän työstään mahdollista. Pyyhkivät työpöydät, hoitavat vanhentuneet vanhemmat, valmistavat riistopalkalla älypuhelimia, kaukana brainstormeista, luovista tauoista ja design-konttoreista. Tämän tosiasian unohtaminen on itsekeskeistä ja vaarallista. Silloin emme ymmärrä luokkajakoa erilaisten töiden välillä ja lakkaamme näkemästä omaa, etuoikeutettua asemaamme.

Rakkaus työhön on petollista myös niille, jotka saavat mahdollisuuden toteuttaa itseään. Tyydymme huonompiin työehtoihin, matalampiin palkkoihin ja altistumme hyväksikäytölle, sillä saammehan tehdä rakastamaamme työtä. Kun työ esitetään huvina, sille ei aina osata asettaa tarvittavia rajoja. Suosituimmat harjoittelupaikat ja -alat eivät välttämättä tarjoa harjoittelijoilleen edes palkkaa, sillä kyllähän unelmaduunia tehdään vaikka ilmaiseksi. Sillä eihän se ole edes työtä.

Lisää:

Miya Tokomitsun artikkeli aiheesta

Frank Martela puhuu valonööreistä ja itsensä toteuttamisesta