Miksi ”tee mitä rakastat” on huono elämänohje
Toteuta unelmiasi! Tee työtä, jota rakastat! Do what you love, love what you do.
2000-luvun mantrat peräänkuuluttavat luovuutta ja rakkautta työhön. Joka toisen start-up -yrittäjän ja kolmekymppisen uraohjuksen esikuva Steve Jobs oli luovuuden äänitorvi, ”huippufilosofit” kehottavat kuuntelijoitaan valjastamaan oman potentiaalinsa ja maamme valtiovarainministeri kehottaa suomalaisia olemaan positiivisempia. Kun maailmaa johtavat työtään rakastavat, voimaantuneet johtajat, se on kaikille parempi paikka elää.
Monet meistä käyvät kolmasosan vuorokaudesta töissä, joten on mahtavaa, jos työstään myös nauttii. Inspiroiva työ palkitsee. Ja jos unelmien työpaikkaa ei ole tarjolla, yrittäjyyttä tarjotaan vaihtoehtona päästä toteuttamaan itseään; tekemään omasta intohimosta kannattava työ, rikastuakin. Menestyjille asiat ”vain tapahtuvat”, kun antaa virran kuljettaa. Unelmat toteutuvat ja työstä tulee huvia, kun osaa tarttua tilaisuuksiin.
Joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään, kenelle rakkaus työhön ja itsensä toteuttaminen todellisuudessa on mahdollista. Kenelle nämä inspiraatiotauluihin painetut sanat suunnataan? Sillä rakkaus työhön on vain näennäisen demokraattista. Todellisuudessa suurin osa joutuu pakon edessä tekemään työtä, joka on lähinnä vain selviytymisen edellytys, ja pahimmillaan vastenmielistä. Työ on tylsää, rutiininomaista, raskasta tai surkeasti palkattua. Mikäli vain luova ja kunnianhimoinen työ mahdollistaa ”itsensä toteuttamisen” ja on rakastamisen arvoista, muuttuu suurin osa työstä näkymättömäksi.Työ, jonka motivaationa on vain selviytyminen, on silloin vähemmän arvokasta. Harmittomalta kuulostava motivaatiopuhe kätkee taakseen elitistisen maailmankuvan, jossa vain osa ihmisistä voi tavoitella merkityksellistä elämää.
Ajatus itsensä toteuttamisesta työn korkeimpana motivaattorina on myös mahdottoman itsekeskeinen: ikään kuin työ olisi olemassa ei muita ihmisiä varten, vaan siksi, että me saisimme tehdä kivoja juttuja. Steve Jobsin kaltaisten ihmisten on helppo puhua itsensä toteuttamisesta ja unohtaa, että sadat ihmiset päivittäin tekevät heidän työstään mahdollista. Pyyhkivät työpöydät, hoitavat vanhentuneet vanhemmat, valmistavat riistopalkalla älypuhelimia, kaukana brainstormeista, luovista tauoista ja design-konttoreista. Tämän tosiasian unohtaminen on itsekeskeistä ja vaarallista. Silloin emme ymmärrä luokkajakoa erilaisten töiden välillä ja lakkaamme näkemästä omaa, etuoikeutettua asemaamme.
Rakkaus työhön on petollista myös niille, jotka saavat mahdollisuuden toteuttaa itseään. Tyydymme huonompiin työehtoihin, matalampiin palkkoihin ja altistumme hyväksikäytölle, sillä saammehan tehdä rakastamaamme työtä. Kun työ esitetään huvina, sille ei aina osata asettaa tarvittavia rajoja. Suosituimmat harjoittelupaikat ja -alat eivät välttämättä tarjoa harjoittelijoilleen edes palkkaa, sillä kyllähän unelmaduunia tehdään vaikka ilmaiseksi. Sillä eihän se ole edes työtä.
Lisää:
Miya Tokomitsun artikkeli aiheesta
Frank Martela puhuu valonööreistä ja itsensä toteuttamisesta
Hyvä ja herättelevä teksti!
Usein arjen ”vaikeuksissa” unohtaa, kuinka paljon eteen tarjotaan mahdollisuuksia, joihin tarttua. Valinnanvapaus on etuoikeus.
Itse kuitenkin ajattelen niin, että koska olen syntynyt etuoikeutettuun asemaan, minun täytyy myös ikään kuin näyttää kiitollisuuteni tekemällä parhaani ja pitämällä yllä mahdollisimman positiivista asennetta ja tähtäämällä mahdollisimman korkealle. Yritän päästä mahdollisimman miellyttävään työhön, jottei kaikki se vaiva, jota elämäni ihmiset (perhe, ystävät, opettajat…) ovat vuokseni nähneet, valuisi hukkaan. Se, että ottaa kaiken irti lähtötilanteestaan, ei minusta ole itsekästä.
Erityisen samaa mieltä olen kyllä kanssasi viimeisestä ajatuksestasi luovan työn aloista. Vaikka työ on kuinka mukavaa ja palkitsevaa, se ei poista sitä tosiasiaa, että sen tekijän täytyy elää työllään. Työ on minusta ensisijaisesti kuitenkin aina taloudellisien tarpeiden täyttämistä varten.
Kiitos!:) Ihanaa, että aihe herättää keskustelua.
Olen kyllä ehdottomasti samaa mieltä: omista mahdollisuuksista kannattaa ja ehkä kuuluukin ottaa kaikki irti! Kunnianhimo on aina hyvä asia, eikä se missään nimessä ole munkaan mielestä itsekästä. Itsekästä olisi olla (tai leikkiä olevansa) tietämätön muiden ihmisten mahdollisuuksien rajoista.
Just eilen juteltiin poikakaverin kanssa myös noista palkkaeroista, ja siitä miten joillakin aloilla huono palkka perustellaan sillä, että työ on intohimo tai kutsumus (aika usein naisvaltaiset alat ja luova työ), ja toisilla aloilla ”pitää” maksaa hyvää palkkaa, että houkutellaan ”parhaat osaajat”.
Jos mä tekisin sitä mikä tuntuu hyvältä, mä en tekisi mitään. Jos tekisin sitä, missä oon hyvä, mä valokuvaisin. Sillä vaan on hirveen vaikea elättää ittsensä. Helpompaa on kiskoa työvaatteet niskaan ja lompsotella aamulla mielisairaalaan – siellä jos missä näkyy, että aina ei mene nallekarkit tasan.
Mulla, fyysisesti ja psyykkisesti perusterveellä ihmisellä, hyvästä perheestä, olisi eväitä pyrkiä korkeammalle ja toteuttaa unelmia. Kaikilla ei ole. Aina se positiivinen asenne ja yrittäminen ei meinaan riitä. Kaikkia ei onnista. Geeniruletti pyörii, ja siinä ei muuten perspektiivit auta, jos harhat valtaa pään ja jokainen yritys seurata omia unelmiaan johtaa sairaalahoitoon. Vaikka moni kuntoutuu työkykyiseksi, kaikki eivät sitä tee, eikä se ole yrittämisestä kiinni. Mielekkään tekemisen löytäminen päivään on sitten eri tarina, ja jokaisen kanssa yritetään löytää ne asiat, joita tehdessä olisi onnellisimmillaan. Mutta tämä näin työnteon näkökulmasta.
Kiitos kommentista! Hyvä näkökulma. Sitä helposti unohtaa, miten helposti moni asia voi kadota, jos menettää mielenterveytensä – asia, jonka usein ottaa itsestäänselvyytenä.