Mitä onni on – ja kannattaako sitä tavoitella?

Olen sattuneesta syystä pyöritellyt vähän tavallista isompia keloja päässäni viime aikoina – paitsi maailmanmenolla, ehkä myös marraskuulla ja pimeydellä on osuutta asiaan. Onneksi kohta voi alkaa odottaa joulua – tai okei, odotan sitä jo. Keitimme jo kaverin kanssa glögiä ja kuuntelimme Sufjan Stevensin ihan loistavaa joululevyä Silver & Gold (5/5, suosittelen!)

Kirjoitin positiivisuudesta jo aikaisemminkin, mutta onnellisuuden ja positiivisuuden välinen suhde pohdituttaa edelleen. Pahoittelen siis, että seuraavaksi saattaa olla vähän pohdintaa vailla päätä ja häntää. Kuten joskus sanoin, yritän täällä blogissa myös selkiyttää omia ajatuksiani! Bare with me 😀

***

Pyrkimys kohti onnellisempaa elämää on asia, joita varsin moni meistä tavoittelee. Oppaat paremmasta elämästä löytävät siksi aina ostajansa. Yhä uudestaan pohdimme, mikä on todellisen onnellisuuden taustalla. Haemme onnea liikunnasta, joogasta, ruokavaliosta, ihmissuhteista, taiteesta, matkustelusta tai savikippojen muovailusta. Onnelisuuden tavoittelusta on tullut koko yhteiskuntaa ohjaava normi, jonka olemassaoloon havahduin viimeksi esimerkiksi käydessäni Akateemisen kirjakaupan filosofia-osastolla. Yksittäisen filosofian klassikon vieressä oli riveittäin onnellisuusfilosofiaa. 

Kun nykypäivänä tarkastelee niitä oloja, joissa ihmiset historiassa ovat eläneet, monesti ajattelemme, että he olivat väistämättä onnettomia. Olivathan olemassaolon materiaaliset puitteet vaatimattomat. Ihmiset kuolivat nuorina. Elämä oli perinteiden ja ennaltamäärätyn, periytyvän aseman määrittelemää jatkumoa, jossa ainoa toivonpilkahdus oli ajatus kuoleman jälkeen koittavasta pelastuksesta, ainakin meidän silmissämme. Mutta entä jos tarkastelemmekin menneitä aikoja vain oman maailmankuvamme läpi? Emmehän me voi tietää, miten kauan sitten eläneet ihmiset elämänsä kokivat, tai arvottivatko he edes elämäänsä kulloinkin kokemansa ”onnellisuuden” mukaan. Hyväätarkoittavat ja ihmettelevät kommentit kehitysmaiden lapsien hymyistä ja ”yksinkertaisista ilonaiheista” eivät heijastele kuin sitä, ettemme osaa katsoa maailmaa oman todellisuutemme ulkopuolelta. On hyvä muistaa, että yhdessä yhteiskuntien materiaalisen kehityksen kanssa ovat syntyneet esimerkiksi itsemurhat (muut kuin velvollisuudesta tehtävät rituaali-itsemurhat) ja masennus. 

Väitän, että ihmiset tänä päivänä eivät välttämättä ole ratkaisevasti onnellisempia kuin ennenkään, vaikka pintapuolisesti ajatellen niin pitäisi ollakin. Maailman muuttuminen muuttaa paitsi olosuhteita, joissa elämme, myös ongelmia, joita elämässämme kohtaamme. Tieto lisää tuskaa, kuten sanotaan. Tiedämme ehkä enemmän kuin aiemmat sukupolvet, mutta sen sijaan että se vain poistaisi ongelmia, se luo myös uusia. Nykypäivänä maailma on epävarmempi kuin ennen, elämä täyttyy valinnoista, ja vastuu omasta onnistumisesta ja onnellisuudesta lepää yksilön omilla harteilla. Onnellisuuden tavoittelusta on tullut paitsi hyvää tarkoittava tavoite, myös pakko.

Kun yhteiskuntien onnistumista mitataan erilaisin onnellisuusmittauksin, olen toki iloinen, että Suomi sijoittuu niissä hyvin. Suomalaiset kai siis ainakin päällisin puolin tuntevat olonsa onnellisiksi – tai ainakaan eivät halua tuoda negatiivisia tunteitaan kyselyissä esiin. Esimerkiksi ranskalainen valittaa huomattavasti helpommin yhteiskunnan epäkohdista olematta kuitenkaan sen onnettomampi, sillä se kuuluu kulttuuriin; Suomessa ongelmat on perinteisesti lakaistu maton alle, mutta itsemurhia tehdään huolestuttavan usein. Lisäksi on vähän epäselvää, mitä kyselyissä oikein mitataan? Eihän onnellisuus tarkoita samaa kaikille, kai?

Onnellisuus on myös mielestäni huono mittari sille, onko yhteiskunta asukkailleen hyvä paikka elää. Eiväthän tasa-arvon kaltaiset kysymykset välttämättä näy onnellisuusmittauksissa; epätasa-arvosta johtuva mahdollisuuksien rajallisuus ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi onneton. Itse asiassa vaihtoehdottomuus voi myös lisätä onnellisuutta, jos ei ole tietoa tai toivoa paremmasta. Tasa-arvon kanssa sillä sen sijaan ei ole mitään tekemistä. ”Onnellisuus”, yksittäisen ihmisen kokemuksena, ei siis mielestäni aina kulje käsi kädessä muiden arvojen kanssa. 

***

Jos onni on jatkuvaa tyytyväisyydentunnetta tai iloa, sitä ei voi koskaan tavoittaa. Sillä kaikki ei aina ole hyvin, eikä asioista voi ainakaan väkisin tehdä ilonaiheita. Muut tunteet kuuluvat elämään yhtä lailla, ja ne ovat ihan yhtä arvokkaita. Jatkuva keskittyminen onnellisuuteen ja sen tavoitteluun voi saada tavoitteen karkaamaan vaan kauemmas. Hyvä elämä ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi välttämättä jatkuvasti onnellinen. Ei murheen alhoissakaan, mutta elänyt, tunteiden koko kirjolla. 

Kommentit (9)
  1. humpuukiheikki
    22.11.2015, 14:36

    Iso aihe taas! Tykkään siitä, että käsittelet blogissasi tämmöisiä massiivisia teemoja.

    Finnkinossa pyörii aiheesta tällä hetkellä Wille Hyvösen dokumentti ”Onnelliset.” Suosittelen tutustumista, vaikka en itse ole vielä traileria ja Finnkinon sivuilla olevaa esittelytekstiä enempää kyseiseen pätkään tutustunut. 

     

    1. Kiitos! Joskus vähän jännittää kirjoittaa tällaisista teemoista, mutta kiva jos niille löytyy lukijoita 🙂 

      Joo luinkin Hesarista ohjaajan haastattelun! Täytyy käydä katsomassa joululomalla, kun pääsen nauttimaan Suomen elokuvatarjonnasta.

  2. Ihana teksti 🙂 Mun mielestä, jos olosuhteet ovat suhteellisen inhimilliset, on onni pitkälti asennekysymys ja päätös, jossa korostuu kiitollisuus ja vastuu. Tietysti helpompi sanoa kuin tehdä x

    /Daniéla

    1. Kiitos! 🙂 Tästä on monia mielipiteitä, mutta itsekin olen sitä mieltä, että asenteella voi jonkin verran kyllä vaikuttaa siihen, miten elämänsä kokee. Kiitollisuus on aina hyvästä, uskoisin.

      Tosi kivan oloinen blogi sulla muuten, täytyypä seurata! 🙂

      1. Oi kiitos 🙂 Täällä vasta aloittelen ja harjoittelen. x

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *