Mitä tapahtuu, kun on viikon ilman nettiä?

Olin koko viime viikon nauttimassa etelän lämmöstä ystävien kanssa Andalusiassa, eteläisessä Espanjassa. Aurinko paistoi, oli uima-allas, meri, vuoria. Suurissa suunnitelmissani kuvittelin itseni aamuisin talon terassille tekemään töitä, kirjoittamaan blogia ja hiomaan gradua kahvikuppi kourassa muiden vielä nukkuessa. Matkaan ilmestyi vain pieni mutta: talossa ei ollut nettiä!

Tässä kohtaa kaltaiseni älypuhelin kourassa kaikkialle kulkeva milleniaali alkaa hyperventiloida. (Myönnä pois, että olet itsekin selannut instagramia vessassa.)

image.jpeg

Nettiriippuvuuteni ei ole pahimmasta päästä. En kuvaa kaikkea, mikä liikkuu, ja unohdan puhelimen joskus laukun pohjalle. En juuri snäppäile, en twiittaa, enkä selaile Facebookia puhelimella. Silti netistä poissa oleminen tuntui aluksi samalta, kuin kännykän unohtaminen kotiin. Entä jos en pääsekään vastaamaan siihen tärkeään työsähköpostiin, hermostuuko joku? Entä jos joku yrittää ottaa yhteyttä?

Usein se tarve olla koko ajan tavoitettavissa on kuitenkin lähinnä omassa päässä, mutta on havahduttavaa huomata, miten riippuvainen on tavoitettavissa ja ajan tasalla olemisen tunteesta. Pari päivää meni kärvistellessä, mutta loppuviikosta nettiyhteyden ulottumattomissa oleminen alkoi tuntua hyvältä. Toki satunnaisesti kahvilassa pääsi wifi-yhteyden ääreen ja oli ”pakko” päivittää instagramiin pari kuvaa, mutta kukaan ei oikeastaan tuntunut edes pahemmin kaipaavan minua. Tuntui ihanalta, ettei tarvinnut reagoida mihinkään. 

Aloin pohtia, miten ihmeessä oikein sain aikaa kulumaan netissä niin paljon. Facebookia ei tehnyt mieli edes avata. Kun palasin ja aloin lukea blogeja (miten niihinkin oli viikossa ilmestynyt kymmeniä, satoja päivityksiä), tuntui, etten välillä edes tiennyt mistä puhutaan. Sitä kuvitteli, että netissä tapahtuisi loputtomasti asioita, joista jää paitsi, mutta ei siellä tapahtunutkaan viikossa juuri mitään.

image.jpeg

Lomalla ehdin lukea kaksi kirjaa, enkä keskeyttänyt lukemista viiden minuutin välein selatakseni puhelinta. Viimeksi niin paljon luin ehkä lapsena.

Joskus ahdistaa ajatus siitä, että ”pitäisi” olla jatkuvasti kommentoimassa netissä jotain, joka oikeastaan tapahtuu vain siellä. Vaikka kohu jonkun möläytyksestä Twitterissä tuntuisikin tosi isolta ja tärkeältä juuri sillä hetkellä, ei se oikeastaan ole. Siksi loma vahvisti ajatustani siitä, minkälainen en haluaisi oman blogini olevan: reaktiivinen. Veikka Lahtinen kirjoitti samasta asiasta nyt jo lopettaneessa blogissaan, ja on helppo olla samaa mieltä. Hienot hetketkin tuntuvat spesiaalimmeilta, kun niistä ei kerro muille.

Netti on myös niin sanotusti best, enkä ole toivomassa sen katoamista. Taidan kuitenkin yrittää yhä useammin tarttua kirjaan, kuin roikkua joka ilta koneella. Tähän asti en edes tiennyt, miten paljon sitä kaipasin.

Kommentit (4)
  1. Hyvä, ajatuksia herättävä kirjoitus! Tunnistin itseni tekstistäsi. Tekisi siis itse kullekin ihan hyvää ”joutua” välillä netin ulottumattomiin… Ihanaa, että sulla oli loppujen lopuksi onnistunut ja rentouttava loma 🙂

    1. Kiitos! Loma oli kyllä ihana! 🙂

      Sitä unohtaa usein itse, miten usein jotenkin automaattisesti tarttuu luuriin, kun on tylsää tai jotain. Joskus se tylsyys tai pysähtyneisyys kuitenkin on tärkeitä!

  2. Hyvä, että nykyteinitkin herää välillä todellisuuteen.

    1. No, vaikka en teini olekaan, on ne ihmiset osanneet todellisuutta ennenkin paeta!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *