Myyttiset suomalaiset

Akseli Gallen-Kallelan Kullervo, stereotyyppistä Suomi-kuvastoa?

Tiistaina televisiosta tuli Ylen A2 Pakolaisilta, joka oli monella tapaa vähän farssi. Keskustelu typistyi ”mitä hyötyä SINUSTA on Suomelle” -tyyppisiksi kysymyksiksi ja kuviksi turvapaikanhakijoista hiihtämässä Duudsonien kanssa. Puuroakin syötiin, vaikka väkisin, koska niinhän suomalaiset tekevät. Hiihtävät ja syövät puuroa. Katsovat jääkiekkoa.

Suomi on pitkään ollut etnisesti varsin homogeeninen maa, ainakin päälle päin katsottuna. Vaalea iho, siniset silmät, maantienvärinen tukka, sellaiseksi stereotyyppiset suomalaiset kai kuvaillaan. Suomen lippua heiluttavat ja raivokasta kansallista identiteettiään puolustavat tosin eivät taida kovin usein muistaa, että unelma  yhdestä, Talvisodan yhdistämästä kansasta on keksintö. Eiväthän kaikki suomalaiset edes puhu samaa kieltä! Etnisiä vähemmistöjä meillä on ollut jo pitkään. Itä- ja länsisuomalaiset ovat geneettisesti hyvin kaukana toisistaan. Tänne on aina tullut porukkaa aalloissa, eri aikaan, eri paikoista. Suomalainen kansallisidentiteetti syntyi vasta fennomaanisen liikkeen seurauksena 1800-luvulla. Käytännössä suomalaisuus oli eliitin sivistämisprojekti, jossa rahvaasta pyrittiin koulimaan ideaalisuomalaisia. Ei mitään kansallista yhteisöä ennen sitä ollut olemassa. Koululaitos, kansallisten symbolien massatuotanto ja yhteisten perinteiden luominen loivat ”kuvitteellisen yhteisön”, jota niin moni nyt kiihkomielisesti puolustaa. 

Suomessa on aina kamppailtu politiikassa siitä, kuka saa puhua ”kansan äänellä”, kuka edustaa todellista Suomen kansaa. Viimeisimpänä Perussuomalaiset ovat varsin antaumuksella lähteneet mukaan tähän retoriikkaan (aloittaen nyt vaikka puolueen nimestä), jossa elätellään kuvitelmia yhdestä yhtenäisestä kansasta. Tosiasiassa Suomessa on läpi historian ollut jakolinjoja, jotka jakavat kansaa edelleen: suomenkielinen-ruotsinkielinen, maalainen-kaupunkilainen, ja niin edelleen. Toisaalta olemme toistaiseksi olleet maa, jossa sosiaalinen nousu eri rajalinjojen yli on ollut vilkasta. Viime vuosina sosiaalinen liikkuvuus on hiipunut, mikä on ongelmallista. Syntymässä saaduista identiteeteistä tulee yhä vaikeampia karistaa. Se on ongelmallista, mikäli haluamme taata mahdollisimman monelle mahdollisuuden menestyä. Kuinka siihen voisi sitten olla eväät ihmisellä, jolla on jo monta taakkaa kannettavanaan?

Kun puhutaan ”sitoutumisesta suomalaisiin arvoihin”, pohdin usein, mitä sillä tarkoitetaan. Tasa-arvoa? Sitä ei tunnu kovin moni täysin palkein kannattavan. Työteliäisyyttä? Teen töitä, mutta olen aika mukavuudenhaluinen. Rehellisyyttä? En edes aio vaivautua sanomaan tähän mitään… Ei tarvitse mennä kuin lukemaan nettikeskusteluja kun tulee jo hyvin selväksi, että suomalaiset arvot eivät todellakaan ole yhtenäisiä. Toki moni suomalainen kannattaa esimerkiksi pieniä tuloeroja ja korkeita veroja, mutta kyllä näidenkin kritisoijia löytyy eduskunnastammekin. En koe itse jakavani moniakaan arvoja vaikka lestadiolaisten kanssa, näin kärjistääkseni. Tai KKK-kaapuun pukeutuneen. 

Kansallinen identiteetti pitäisi lakata määrittämästä joidenkin tiettyjen ulkoisten tekijöiden, perinteiden tai tapojen perusteella, sillä suomalaisuuden typistäminen joiksikin stereotyyppisiksi ilmiöiksi tai instituutioiksi ei koskaan tule tavoittamaan koko kuvaa. Maamme ei ajaudu kaaokseen, vaikka lakkaisimmekin murehtimasta sitä, ovatko kaikki asioista samaa mieltä tai mikä pahinta, kuvittelemasta, että niin olisi. Yhtenäisyys syntyy siitä, että hyväksymme erilaisuuden ja tunnemme työskentelevämme kaikkien yhteisen hyvän eteen. Uskon, että lopulta turvallisuudentunne syntyy siitä, että voi luottaa yhteiskunnan kantavan, ei siitä, että kaikki naapurit näyttävät samalta. Sitä paitsi, ajan myötä erilaisilla kulttuureilla on tapana sulautua toisiinsa. Moniko jokapäiväiseen elämäämme kuuluva asia on alun perin suomalainen?

Jos Suomeen asettuneet maahanmuuttajat eivät saa tuntea oloaan suomalaisiksi, tuntea kuuluvansa tähän yhteiskuntaan ilman, että heidän täytyy jatkuvasti todistella kuulumistaan sanomalla saunovansa, syövänsä makkaraa, käyvänsä lätkämatseissa, juovansa Tapio-viinaa ja katsovansa Tuntematonta televisiosta joka itsenäisyyspäivä, emme ole aidosti avoimia neuvottelemaan siitä, mitä suomalaisuus on. Sillä asteikolla minäkin olisin riittämätön suomalainen.