Naisiin kohdistuvasta väkivallasta
Kirjoitin tasan kaksi kuukautta sitten naisten kohtaamasta väkivallasta ja turvapaikanhakijoiden leimaamisesta. Keskustelu ei tunnu tässä parin kuukauden aikana muuttuneen mihinkään, päinvastoin se ottaa vain enemmän kierroksia. Tällä viikolla en ole voinut avata Facebookia tai suomalaisten lehtien nettisivuja törmäämättä keskusteluun seksuaalisesta väkivallasta, turvapaikanhakijoista tai misogyniasta. Olen tyytyväinen, kun seksuaalinen väkivalta vihdoin saa sen huomion, jota ilmiön kitkemiseksi tarvittaisiin. Suomessa keskustelu parisuhdeväkivallasta on ollut pitkään liian olematonta – koko aihetta ei ollut kunnolla edes tutkittu ennen 2000-lukua. Syy kiihtyneeseen keskusteluun vain on ihan väärä.
Naisten kohtaaman väkivallan nostaminen esiin on tervetullutta, mutta se tuntuu tapahtuvan tietyn kansanryhmän ja riskien ”identifioimisen” nimissä. Uhrit häivytetään keskustelusta, ja mediassa miehet keskustelevat keskenään siitä, miten naisiin kohdistuvaan väkivaltaan pitäisi reagoida. Vieläkään ei puhuta siitä, miksi niin moni seksuaalista väkivaltaa kokeva nainen ei uskalla kertoa kokemuksistaan kenellekään, sillä häpeää. Siitä, miksi vieläkin liian moni tuntuu ajattelevan, että parisuhteessa toisen keho muuttuu omaisuudeksi.
Siitä, miten naiset voivat taustoistaan riippuen kohdata erilaista häirintää ja väkivaltaa, mutta jokainen teko on yhtä vakava ja yhtä tuomittava. Ei vain sellainen, jolla voi perustella omia ennakkoluulojaan. Ei vain sellainen, jossa tekijä on tuntematon ja ulkomaalaistaustainen. Ei vain sellainen, jonka uhri on kantasuomalainen.
Ongelman voisi tiivistää siihen, miksi alla oleva kuva on Hesarin mielestä ”vuoden hauskimpia”:
Ei, se ei ole hauska. Kuvassa kiteytyy se kulttuurinen, äänensanomaton asenne, jonka mukaan naisia voi ”vähän vaan kiusoitella” unohtamalla kunnioittaa kehollista koskemattomuutta. Minustakin on aina hauskaa, kun joku yrittää lääppiä ilman lupaa. Moni tuntuu kieltäytyvän näkemästä yhteyttä ”vähän vaan hassutellaan” -puristelun ja raiskauksien välillä. Ne kuitenkin ovat osa samaa ongelmaa, jossa naisten kehot ovat joidenkin mielestä tarjolla. Kosketeltaviksi, kommentoitaviksi, otettaviksi.
Samaan aikaan Kempeleen tapahtumien johdosta järjestetyn ”kriisikokouksen” kanssa hallitus on juuri leikannut naisjärjestöjen tukea. Siis niitä rahoja, joilla juuri puututaan naisten kohtaamaan väkivaltaan ja tarjotaan esimerkiksi turvakotipalveluita. Naisten turvallisuuteen kohdistuneen yhtäkkisen huolestumisen tekopyhyys alkaa yhtäkkiä tuntua kovin ilmiselvältä, puhumattakaan koko tasa-arvokeskustelun olemattomuudesta Suomessa tällä hetkellä. Koska no, lukeehan se jo hallitusohjelmassakin että tasa-arvo on saavutettu.
Lilyn toimitus julkisti myös verkkovihan vastaisen kampanjan, jota haluan edistää itsekin. Naisiin kohdistuva käsittämättömän aggressiivinen ja väkivaltainen viha verkossa on mielestäni vain osa sitä samaa kulttuuria, jossa naiset kohtaavat myös fyysistä väkivaltaa. Saman ongelman eri puolia.
Toivon vain hartaasti, että viimeaikaiset tapahtumat saavat aikaan voimakkaampia toimia naisten kohtaaman väkivallan kitkemiseksi, viimeinkin. Sitä on jouduttu odottamaan ihan liian pitkään.