Kun olin lapsi, parasta mitä tiesin, oli iltainen satuhetki. Isä tai äiti, usein isä, istuivat sängyn laidalle ja lukivat pikkuveljelle ja minulle milloin Mauri Kunnaksen merirosvosatuja, milloin C.S. Lewisin Narnia-kirjoja tai Roald Dahlia. Muistan monet niistä kirjoista vieläkin. Satuhetket eivät onneksi loppuneet, kun opin lukemaan. En muista enää, kuinka kauan meille iltaisin luettiin, oliko se tunti, vartti tai vain viisi minuuttia. Niinä hetkinä tuntui siltä, kuin aika olisi pysähtynyt. Joskus tosin isä nukahti kirja sylissä ennen meitä. Tarinatkaan eivät aina tainneet seurata alkuperäiskäsikirjoitusta, mutta ei sillä ollut väliä. Väliä oli sillä, että vanhemmat olivat läsnä ja uppouduimme kirjoihin yhdessä. Se, että meille luettiin niin paljon ääneen, on varmasti vaikuttanut siihen, miten innokkaasti olen tarttunut kirjoihin myöhemmin.

UNICEF julkaisi juuri tutkimuksen, jonka mukaan joka neljäs kehitysmaassa asuva lapsi ei koskaan vietä vanhempiensa kanssa samanlaisia satuhetkiä tai leikkiaikaa. Heikon lukutaidon periytyminen ei ole ainoastaan kehitysmaiden ongelma, vaan on asiasta huolehdittu Suomessakin. Voisin veikata, että ääneen lukeminen on yksi niistä asioista, jotka luovat kuiluja lasten välille myöhemmin elämässä. Luki- ja oppimisvaikeuksiinkin voi saada apua, jos ne todetaan, mutta positiivista suhdetta lukemiseen on paljon vaikeampi rakentaa myöhemmin. Suomessa on onneksi kehitetty esimerkiksi lukumummi ja -vaari -vapaaehtoishanke, jossa seniorit käyvät kouluilla lukemassa. Lukuhetkiä soisi kuitenkin kaikille paljon, paljon enemmän.

Hesari julkaisi eilen sunnuntaina jutun, jossa todettiin peruskoulusta valmistuvan vuosittain tuhansia nuoria, joiden lukutaito riittää hädin tuskin arkielämästä selviytymiseen. Monella heistä kirjoitustaitokin on viidesluokkalaisen tasolla, kun verrataan opetussuunnitelmaan. Meillä on tottuttu hekumoimaan hyvillä Pisa-tuloksilla, sillä mekaanisesti mitattuna lähes kaikki suomalaiset osaavat lukea. Mutta entä kun lehtijutuista pitäisi lukea muutakin kuin otsikot? Moni huolehtii valeuutisista, mutta ehkä pitäisi ennen kaikkea huolehtia heistä, jotka eivät oikein lue niitäkään.

Kaikkien ei tarvitse lukea Dostojevskeja tai ymmärtää vaikeaselkoisia teoksia filosofiasta. Elämässä pärjää ilman nykyrunoutta ja ehkä jopa kirjoja ylipäätään. Arjesta voi tulla hankalaa, jos Kelan lomakkeista tai sähköposteista ei meinaa selvitä. Vaikka työpaikalla ei tarvitsisikaan kirjoittaa selontekoja tai raportteja, Suomessa koko yhteiskunta rakentuu sille ajatukselle, että kaikki osaavat lukea. Demokratiakin toimii paremmin, kun jokaisella on mahdollisuus ottaa asioista selvää. Se onnistuu useimmiten lukemalla. Selvästikään lukutaitoa ei pitäisi ottaa itsestäänselvyytenä. Se on kykyä sanallistaa omia kokemuksia. Maailmaan mahtuu siis paljon ihmisiä, joiden kokemuksia ei koskaan välttämättä pueta sanoiksi. 

Joskus olisi hyvä julkisessa keskustelussakin ottaa askel taaksepäin. Sen sijaan, että kysytään, miksi luetaan vain valkoisten miesten kirjoittamia kirjoja (toki tärkeä kysymys), vielä tärkeämpää on selvittää, miksi ei lueta ollenkaan. Jos A4-pituisen tekstin lukeminen tuntuu haastavalta, en yhtään ihmettele, miksi monesta feminismin tai muun poliittisen keskustelun akateemisväritteinen kieli ja käsitteistö tuntuvat vierailta. Meidän pitäisi pystyä puhumaan tavalla, joka tuntuu kaikista lähestyttävältä. Kukaan ei halua tuntea itseään tyhmäksi, mutta juuri sitä juuri monimutkainen ja vaikeasti lähestyttävä kieli tekee.

Hesarin jutussa lukutaitotutkija Sari Sulkunen toteaa, että arvokkainta, mitä lapselleen voi antaa, on rikas kielellinen vuorovaikutus. Sitä voi ruokkia vaikkapa niillä illan satuhetkillä. Mutta miten tukea vanhempia lapsen lukutaidon kehittämisessä, jos vanhemmilla itselläänkin on ollut lukemisen kanssa hankaluuksia? Tai entä jos lapsella on lukivaikeuksia, jotka eivät iltasaduilla parane? Syyllistäminen ei johda mihinkään. Samalla pitäisi päästä eroon mielikuvasta, jossa lukeminen on vähän elitistinen, korkeakoulutettujen harrastus.