Kuten kerroin jo aikaisemmin, en vuodenvaihteessa ajatellut, että päätyisin kesäksi harjoitteluun Sveitsiin. Kun lähtö varmistui, ajattelin, että katsotaan nyt kolme kuukautta. Samaan aikaan lähettelin työhakemuksia, kurkussa kuristava ahdistus siitä, etten yhtään tiennyt mitä tekisin syksyllä: ei työpaikkaa tiedossa, opintotuet lopussa ja gradu käytännössä valmis.
Silti tuntui, että matkan varrelle on sattunut koko ajan hyvää tuuria. En tuntenut kaupungista ketään, mutta sattuman kautta sain järjestettyä ilmaisen asumisen kahdeksi kuukaudeksi työtä vastaan. Sain käyttööni pyörän. Sattumalta vastapäätä istuva työkaveri oli suomalainen, ja kaupungissa harjoittelussa samaan aikaan yläastetuttu, jonka kanssa en ollut puhunut vuosiin. Ja nyt, sattuman kautta ensimmäinen työpaikkani lähestyvän valmistumisen jälkeen on täällä Sveitsissä, vaikken lähtiessäni suunnitellutkaan varsinaisesti jääväni tänne pidemmäksi aikaa. Sattumalta tutulta vapautui huone ihanasta kimppakämpästä, jonka toinen vuokralainen fanittaa suomalaisia. (Taikauskoinen minä tietysti ajattelee, että koska tämä hyvä tuuri loppuu. No, jäin perjantaina mopon alle, joten ehkä tässä on ollut pieniä vastoinkäymisiäkin.)
Kävi siis klassisesti: kaikki järjestyi paremmin kuin osasin odottaa.
Suunnittelin ennen lähtöäni kirjoittavani blogiin juttuja siitä, miten saa harjoittelupaikan ulkomailta tai miten pärjää kengännauhabudjetilla kolme kuukautta ulkomailla. Kaiken tämän kirjoittaminen alkoi kuitenkin päivä päivältä tuntua vaikeammalta, koska kuka minä olen antamaan neuvoja. Olenhan tässä lähinnä siksi, että olen ollut ihan hiton onnekas.
Tämä tulee mieleen aina, kun luen muiden nuorten aikuisten ahdistumista työnhausta ja samaistun. Avoimella hakemuksella haastatteluun pääseminenhän on ihan mahdotonta, vaikka kuinka seuraisi rekrykonsulttien ohjeita videohakemuksista, personoiduista hakukirjeistä ja viilatuista CV:istä! Haluamme vain uskotella itsellemme, ettei tuurilla ole asian kanssa mitään tekemistä.
Toki opiskelin ahkerasti koulussa, yritän pitää asenteeni positiivisena, teen työni tunnollisesti ja yritän olla kiltti kaikille. Se ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä seikkaa, että moni asia olisi voinut mennä toisinkin ilman, että minä olisin voinut tehdä asialle mitään. Sen muistaminen opettaa paitsi pysymään kiitollisena, myös olemaan nöyrä.
Kun maailma tuntuu epävarmemmalta, yhä useampi haluaa tilkitä reikiä saavissa, josta ei koskaan tule ehjää. Kun syö hyvin, ajattelee positiivisesti, harrastaa liikuntaa joogasta ultrajuoksuun ja tekee töissä enemmän kuin tarpeeksi, kaikki menee hyvin. Ja jos ei mene, aina voi tehdä asennemuutoksen, katsoa sisimpään, meditoida, opetella leipomaan juurileipää, lakata lukemasta uutisia ja lukea self help -kirjan. Ikään kuin mahdottomat työmarkkinat ja maailman epäreiluus olisi mahdollista sulkea ulos ponnistelemalla tarpeeksi tai keskittymällä itseen.
Ärsyynnyin nuorempana jutuista, joissa Hollywoodissa läpi lyöneet näyttelijät kehottivat lukijoita tavoittelemaan unelmiaan. Halusin nähdä unelmien nurjan puolen: tiskaajina ja baaritiskillä vuorotyötä koiranpalkalla paiskivat nuoret unelmoijat, joiden ainoa toive on joskus saada rooli, jos vain uskoo tarpeeksi. Ne, jotka eivät koskaan saavuttaneet sitä, mistä kaikkein eniten unelmoivat: epäonnistuneet urheilijat, mokanneet poliitikot ja alkoholisoituneet pöytälaatikkokirjailijat. Haluaisin sankarimaisten henkilöjuttujen rinnalle tarinoita onnesta ja siitä, miten löytää onnen pienemmistä asioista.
Sitä odotellessa aion kuitenkin nauttia täysillä siitä, että sain tämän mahdollisuuden (ja yrittää muistaa olla siitä kiitollinen jokainen päivä, myös silloin kun sataa ja ketuttaa). Ja toivoa, että joskus voin olla jollekulle se onnenpotku, jollaisia olen itse kohdannut.
Koska teillä on käynyt todella hyvä tuuri?
