Kohti vastuullisempaa vaatekaappia, osa 1: Vastuullisuus vie vararikkoon!
Kuten lupailin (jo viime viikolla, jaiks), aloitan uuden sarjan vastuullisemmasta vaatteiden kuluttamisesta! Ennen kuin paneudun tarkemmin vaateteollisuuden ongelmiin, ajattelin kirjoittaa kysymyksestä, johon usein törmään. Onko vastuullinen kuluttaminen mahdollista vain, jos lompakossa riittää pätäkkää?
En ole todellakaan suurituloinen (olen työssäkäyvä opiskelija), mutta toisaalta en myöskään kuulu heihin, joiden pitää pienestä palkasta kustantaa iso vuokra ja esimerkiksi elättää lapsia. Toisin sanoen, olen pienituloinen, mutta köyhempikin voisi olla. Syön silloin tällöin ulkona, käyn välillä budjettimatkoilla, keikoilla ja leffoissa. Autoa ei ole, eikä lemmikkejä. Kosmetiikkaa ostan vähän, enkä käytä juuri rahaa sisustukseen, mutta elän ihan mukavaa elämää. Vaatteisiin tosin käytän varmasti huomattavasti enemmän rahaa kuin keskivertosuomalainen, jolla kuluu keskimäärin enemmän rahaa alkoholiin ja tupakkaan kuin pukeutumiseen.
Tietysti pienituloinen ei aina voi valita kaupassa luomua tai hassata useita satasia laadukkaisiin kenkiin, ja siinä mielessä tietysti on totta, ettei köyhällä aina ole varaa valita. Kun puhutaan vaatteista, joskus kuitenkin tuntuu siltä, että keskituloinenkin suomalainen puhuu yhtäkkiä kuin olisi köyhä: parempaan ei yksinkertaisesti ole varaa. Uskon, että kyse ei ole vain hinnasta vaan myös siitä, että olemme tottuneet maksamaan vaatteista niin vähän. Miksi haluaisi maksaa t-paidasta vaikka 30 euroa, kun sen voi saada vitosella?
Helsingin pukutehdas vuonna 1923. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.
Väitän, että hinta on osittain tekosyy. Suomalaisina olemme varakkaampia ja ostovoimaisempia kuin koskaan aikaisemmin. Talouslamasta ja inflaatiosta huolimatta reaaliansiot ovat kasvaneet 40 prosenttia. Joudumme uhraamaan vähemmän työtunteja voidaksemme esimerkiksi ostaa talvitakin, jonka hinta olisi 50-luvulla helposti rokottanut lompakkoa jopa koko kuun palkan verran. Kuvittele siis, että ostaisit nyt 2 000 euroa maksavan takin. Sillä summalla saisi jo Italiassa valmistetun kamelinkarvaulsterin, eikä kestävään vaatteeseen tarvitse edes hassata niin paljon rahaa.
Olemme varakkaampia kuin koskaan, mutta silti meillä ei muka ole varaa mihinkään, etenkään ihmisoikeuksien vaatimiseen.
Usein on myös tapana arvottaa kulutustuotteiden arvoa ja hankinnan järkevyyttä eri tavoin. On normaalia omistaa 800 euron iPhone, mutta huomattavasti pidempään kestävä samanhintainen talvitakki on pröystäilyä. Hyvin hoidetut nahkakengät kestävät vuosikausia, mutta ne eivät silti saisi maksaa kuin satasen. Ja edelleen on OK käyttää tuhansia tai kymmeniä tuhansia autoon, jonka arvosta katoaa puolet kun sen ajaa kaupasta kotiin.
Hölmöä, eikö?
Vaatteet tarvitsevat siis arvonnoston ja me pientä ravistelua! Joskus se tarkoittaa sitä, että voi ostaa vähemmän ja harvemmin. Mutta vastuullisuutta ei pitäisi ajatella jonakin, josta voidaan tinkiä, jotta paitoja saa yhden sijaan viisi.
Kohti vastuullisempaa vaatekaappia -sarjan muut osat:
