Radikaalin pehmeää: Niki de Saint Phalle
Mikä onni on omistaa museokortti! Kun budjettia täytyy joskus venyttää, on ihanaa voida spontaanisti kävellä museoon, vaikka vain piipahtamaan. Pariisin-vaihdon aikana otin kaiken ilon irti siitä, että alle 25-vuotiaana pääsin moniin museoihin ilmaiseksi. Kävin Pompidoussa viidesti, Louvressa samaten. Hidas maleksiminen museossa on minulle parasta terapiaa.
Tänään kävimme katsomassa vastikään Taidehalliin avattua Niki de Saint Phallen näyttelyä. Taidehallissa on ollut vaikka mitä kiinnostavaa näyttelyä viime aikoina, enkä joutunut pettymään nytkään.
Aristokraattiperheeseen syntynyt amerikanranskalainen Saint Phalle muistetaan ennen kaikkea pulleista Nana-veistoksistaan ja ampumisperformansseista. Saint Phallen elämä oli vaihderikasta ja vaikeaakin, mikä heijastuu myös teoksiin – ei voinut välttää vetämästä yhteyksiä Ateneumissa samaan aikaan olevaan Alice Neelin näyttelyyn.
En ole taidekriitikko, joten jätetään kattavammat analyysit muiden harteille, mutta halusin sanoa, miten hyvälle tuulelle tulin näyttelystä. Teosten aiheet ovat kaikkea muuta kuin helppoja, mutta tuhansissa väreissä hehkuvien, surrealististen veistosten keskellä ei voi muuta kuin viehättyä (Olen muuten jotenkin ihastunut sanaan viehättävä, miksi sitä käytetään niin vähän?) On myös todella voimaannuttavaa – kaiken ristiriitaisen mediasisällön, joskus vaikealta tuntuvan teoreettisen keskustelun, problematisoinnin ja omien epävarmuuksien keskellä – nähdä teoksia, jotka käsittelevät naiseutta, siihen liitettyjä ideoita ja ristiriitaisuuksia näin vapautuneesti. Ehkä se on mahdollista, kun on itse jo rikkonut sukupuoleensa liittyviä oletuksia monet kerrat.
Varmasti 1960- ja 1970-lukujen feminismi on monellakin tapaa jo aikansa elänyttä, jos sitä niin haluaa tulkita. Ajatukset universaalista naiseudesta voi myös tulkita ulossulkeviksi tai essentialistisiksi. Mutta on Saint Phallen teoksissa paljon muutakin: on halu tavoittaa kaikki ihmisryhmät vauvasta vaariin. On kulmikkaan, vakavamielisen ja tunteettoman arkkitehtuurin haastavia rakennuksia.
Mutta on totta tänään, kuten oli myös 1960, että monet naisellisina pidetyt piirteet kärsivät edelleen arvostuksen puutteesta. Järki ennemmin kuin tunteet, rationaalisuus ennemmin kuin intuitio, ja niin edelleen. Saint Phallen feminismi ei ehkä enää 2010-luvulla ole radikaalia, mutta olin näkevinäni teoksissa yrityksen puolustaa pehmeitä arvoja. Joskus se voi olla radikaalia. Pehmeydessä on voimaa.
Ja joskus se on juuri se viesti, minkä tarvitseekin kuulla.
Niki de Saint Phalle Taidehalissa 20.11. asti.
