Radikaalin pehmeää: Niki de Saint Phalle

Mikä onni on omistaa museokortti! Kun budjettia täytyy joskus venyttää, on ihanaa voida spontaanisti kävellä museoon, vaikka vain piipahtamaan. Pariisin-vaihdon aikana otin kaiken ilon irti siitä, että alle 25-vuotiaana pääsin moniin museoihin ilmaiseksi. Kävin Pompidoussa viidesti, Louvressa samaten. Hidas maleksiminen museossa on minulle parasta terapiaa.

Tänään kävimme katsomassa vastikään Taidehalliin avattua Niki de Saint Phallen näyttelyä. Taidehallissa on ollut vaikka mitä kiinnostavaa näyttelyä viime aikoina, enkä joutunut pettymään nytkään. 

Image (17).jpg

Aristokraattiperheeseen syntynyt amerikanranskalainen Saint Phalle muistetaan ennen kaikkea pulleista Nana-veistoksistaan ja ampumisperformansseista. Saint Phallen elämä oli vaihderikasta ja vaikeaakin, mikä heijastuu myös teoksiin – ei voinut välttää vetämästä yhteyksiä Ateneumissa samaan aikaan olevaan Alice Neelin näyttelyyn. 

En ole taidekriitikko, joten jätetään kattavammat analyysit muiden harteille, mutta halusin sanoa, miten hyvälle tuulelle tulin näyttelystä. Teosten aiheet ovat kaikkea muuta kuin helppoja, mutta tuhansissa väreissä hehkuvien, surrealististen veistosten keskellä ei voi muuta kuin viehättyä (Olen muuten jotenkin ihastunut sanaan viehättävä, miksi sitä käytetään niin vähän?) On myös todella voimaannuttavaa – kaiken ristiriitaisen mediasisällön, joskus vaikealta tuntuvan teoreettisen keskustelun, problematisoinnin ja omien epävarmuuksien keskellä – nähdä teoksia, jotka käsittelevät naiseutta, siihen liitettyjä ideoita ja ristiriitaisuuksia näin vapautuneesti. Ehkä se on mahdollista, kun on itse jo rikkonut sukupuoleensa liittyviä oletuksia monet kerrat. 

Varmasti 1960- ja 1970-lukujen feminismi on monellakin tapaa jo aikansa elänyttä, jos sitä niin haluaa tulkita. Ajatukset universaalista naiseudesta voi myös tulkita ulossulkeviksi tai essentialistisiksi. Mutta on Saint Phallen teoksissa paljon muutakin: on halu tavoittaa kaikki ihmisryhmät vauvasta vaariin. On kulmikkaan, vakavamielisen ja tunteettoman arkkitehtuurin haastavia rakennuksia. 

Image (18).jpg

Mutta on totta tänään, kuten oli myös 1960, että monet naisellisina pidetyt piirteet kärsivät edelleen arvostuksen puutteesta. Järki ennemmin kuin tunteet, rationaalisuus ennemmin kuin intuitio, ja niin edelleen. Saint Phallen feminismi ei ehkä enää 2010-luvulla ole radikaalia, mutta olin näkevinäni teoksissa yrityksen puolustaa pehmeitä arvoja. Joskus se voi olla radikaalia. Pehmeydessä on voimaa. 

Ja joskus se on juuri se viesti, minkä tarvitseekin kuulla.

Niki de Saint Phalle Taidehalissa 20.11. asti.

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään

Mikä susta tulee isona?

Tapasin tänä viikonloppuna ihmisiä, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan. 

Ja kuten aina kaikilta 16-26 -vuotiailta kysytään, sain vastata monen monta kertaa kysymykseen siitä, mikä minusta tulee isona. Hyvä kysymys.

”Olis kiva olla asiantuntija ministeriössä. Tai haluaisin töihin YK:lle. Tai toimittajaksi. Tai tutkijaksi! Tai sitten kirjoitan romaanin.”

Ota siitä sitten selkoa, kun kaikki kiinnostaa.

On tietysti ihanaa, että ihmisiä kiinnostaa mitä opiskelen, missä haluaisin olla töissä ja mihin oikein olen tässä maailmassa matkalla. Mutta etenkin, kun opiskelee alaa, joka useimmiten ei soita kenelläkään kelloja ja tulevaisuuden työnkuvat ovat luultavasti kaikkea muuta kuin selkeitä ja staattisia, kysymykseen on ihan hirveän vaikea vastata kysyjän uteliaisuuden tyydyttävällä tavalla. Joskus toivoisin voivani sanoa olevani oikeustieteellisessä ja valmistuvani asianajajaksi. Tai kertoa haaveilevani omasta ravintolasta tai leipomosta. Jotain selkeää, joka ei johtaisi hämmentyneeseen ilmeeseen kysyjän kasvoilla. 

Image (16).jpg

Tulevaisuuden tuotannontekijät: läppäri, kalenteri ja paljon kahvia

Maailma muuttuu, ja moni meistä joutuu tulevaisuudessa riipimään elannon kasaan erilaisista projektiduuneista, freelancer-keikoista ja pätkätöistä. Tavallaan se innostaakin, muutos siis. Ympäristön vaihtaminen pitää mielenkiinnon yllä. Kun joutuu haastamaan itseään, jaksaa myös tehdä enemmän. Moni ei ehkä huomaa, että työn tekemisen tavat ja perinteiset ammatit ovat muuttumassa, kun yli puolet palkansaajista edelleen menee joka aamu töihin kiinteään työsuhteeseen, johon kuuluu työterveyshuolto, oma kuppi kahvihuoneessa ja viisi viikkoa lomaa.

Maailma on monelle suomalaiselle muuttunut rajattomaksi: ulkomaille on helpompi lähteä töihin kuin koskaan aikaisemmin. Etenkin jos on etuoikeutetussa asemassa oleva, terve ja koulutettu suomalainen, monet rajat ovat vain pään sisässä. Se, että koneet tekevät monia sellaisia rutiinitehtäviä, jotka aikaisemmin tehtiin ihmisvoimin, vapauttaa aikaa kiinnostavampiin ja luovempiin työtehtäviin (tosin itsensä toteuttamisen eetos koskee usein lähinnä koulutettua keskiluokkaa, mistä kirjoitin esimerkiksi täällä). 

Olen tosi innoissani elämänvaiheesta, jossa olen nyt: valmistuminen häämöttää, ympärillä tapahtuu kaikkea mielenkiintoista ja maailma on auki. Ehkä viiden vuoden päästä kirjoitan kirjaa Toscanan auringossa, suunnittelen järjestön viestintää Wienissä tai opiskelen New Yorkissa. Sitä ei voi tietää, ja sehän tässä on parasta.

Mutta y-sukupolven tulevaisuutta määrittää myös epävarmuus. Emme koskaan välttämättä tule saavuttamaan suurten ikäluokkien elintasoa, mutta en minä kahta autoa ja rivitaloasuntoa kaipaakaan. Kun työelämä muuttuu projekteiksi ja koko ajan pitäisi keksiä ”jotain uutta”, ei voi myöskään edetä uralla samaan tapaan kuin ennen. Moni tuntuu valittelevan, että aina uudessa paikassa saa aloittaa uudestaan pohjalta, ennen kuin on aika siirtyä taas muualle. Määräaikaisuuden paineessa on todisteltava, miksi on hyvä, tehokas ja innovatiivinen työntekijä. 

Huomaan ura- ja menestyskeskeisyyden pesiytyneen välillä myös omiin asenteisiin: pitää olla monta rautaa tulessa joka suuntaan, koska niin vaan nyt kuuluu tehdä. Tulvaisuuden työntekijäihannetta edustaa 100-tuntisia viikkoja paiskiva Elon Musk. Joskus kuviteltu ”ulevaisuuden työnantaja tuntuu jatkuvasti istuvan olkapäällä. Ja mistä tietää, onko töitä ensi vuonnakin? Saako freelancerina maksettuna vuokran silloinkin, kun töitä on vähemmän? Mistä löytyy työyhteisö, jos kahvihuonetta ei ole? Tarvittaisiin parempia tukijärjestelmiä, että pätkätyötä tekevä ei putoa yhtäkkiä taloudellisesti tyhjän päälle. Yrittäjät esimerkiksi jäävät useimpien yhteiskunnan tukien ulkopuolelle.

Toisaalta on ihanaa, että tulevaisuudessa oma osaaminen määrittää enemmän sitä, mitä voi tehdä. Työn ei enää tarvitse tapahtua samassa paikassa kuin aina ennenkin. Taiteilija vetäää työpajaa vankilassa, humanisti johtaa yritystä ja antropologi tekee markkinointia. Toisaalta pitäisi varmistaa, että hekin, joilla ei ole mahdollisuuksia tai intoa opiskella pitkälle tai tehdä vaikka sairauden vuoksi töitä, pärjäävät. Huippuosaajapuheessa se usein unohtuu.

Tulevaisuudessa yritän Visual Diaryn Saaran tapaan kysyä, mitä uudet tuttavuudet tekevät työn ulkopuolella. Mistä he innostuvat tai missä he ovat hyviä? Mitä he haluaisivat oppia seuraavaksi? Tärkeintä on tietää suunta, johon haluaisi kulkea, työssä tai sen ulkopuolella. Määränpäätä ei ole ja matka voi olla mutkikas, mutta yritän pitää mielen luottavaisena.

Mikä minusta tulee isona, sitä en tiedä vieläkään. Tiedätkö sinä?

Puheenaiheet Ajattelin tänään