Sonja Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomien Sunnuntai-liitteessä siitä, saako enää mistään sanoa mitään. Otsikon osuessa silmiin toivoin, että jutussa olisi tuotu asiaan tuoretta näkökulmaa. Valitettavasti vähän petyin, vaikka jutun eteen olikin haastateltu mittavaa määrää tyyppejä ja siinä oli myös hyviä ja tärkeitä pointteja.

Demokraattisessa ja sananvapauden puolesta liputtavassa Suomessa kaikilla on ainakin teoriassa mahdollisuus osallistua julkiseen keskusteluun. Todellisuudessa asia ei ole tietenkään ihan niin yksinkertainen, kuten jutussa todettiinkin. Medialla on tässä suhteessa iso vastuu: kuka saa esiintyä asiantuntijana, kenen mielipiteitä kuullaan, minkälaisessa asemassa kukin ihminen tai ryhmä esitetään. Ajatus tasavertaisesta keskustelusta on mahdollinen vain maailmassa, jossa asemalla, taustalla, sukupuolella, kielellä tai ihonvärillä ei ole merkitystä. Kaikkihan me tiedämme, ettei näin todellisuudessa tietenkään ole.

Sananvapauden ideaalissa tietysti jokaisella on oikeus ilmaista mielipiteensä kaikista asioista, myös niistä, jotka eivät kosketa heitä itseään. Tästä tietysti olen samaa mieltä, ellei puheella rikota kenenkään ihmisoikeuksia. Julkinen keskustelu on rikasta ja antoisaa vain, jos mahdollisimman moni osallistuu. Kun jatkuvassa informaatiovirrassa tilaa ja aikaa on kuitenkin rajallisesti, joskus kannattaisi kysyä itseltään: onko juuri minun tarpeen kommentoida tätä? Entä jos antaisinkin tilaa puhua heille, joiden ääni ei valtaan ja positioihin kietoutuneessa uutisvirrassa pääse kuuluviin? Tilanne on kuin porukassa, jossa yksi äänekäs ottaa omakseen koko keskustelun, eikä kukaan muu saa suunvuoroa; porukan kovin tarinaniskijä pitää omasta äänestään vähän liikaa, eikä huomaa antaa jonkun muunkin joskus puhua. Se ei tarkoita, että pitäisi olla kokonaan hiljaa, vaan että joskus voisi keskittyä vain kuuntelemaan.

On tärkeää tiedostaa oma asema, mutta ei riitä, että kirjoittaa tiedostavansa. Silloin tiedostaminen on todellista vain paperilla. Toimittajalle se esimerkiksi tarkottaisi vaikka sitä, että pohtii, miten oma asema vaikuttaa näkökulmaan, ketä jutussa haastatellaan, mikä sen ydinkysymys on ja ketä kuunnellaan asiantuntijana. Minkälaisissa yhteyksissä vähemmistöasema tulee esiin? Pääsevätkö vähemmistöjen edustajat ääneen vain viiteryhmänsä äänenkannattajina, eivätkä ”neutraaleina” keskustelijoina? Miksi ”valkoinen heteromies” on neutraali positio, mutta ”somalialaistaustainen nainen” ei, vaan se täytyy aina erikseen mainita?

Kiinnostavaa on myös se, minkälaiset asiat ja kysymykset mediassa muodostuvat ongelmiksi. Hesarin jutussa problemaattista on ennen kaikkea se, että etuoikeutettujen ryhmien mahdollisuutta osallistua keskusteluun rajoitetaan. Ei esimerkiksi se, että miten ja miksi mahdollisuus osallistua keskusteluun ei kaikille ole sama. Miksi asia on näin, on seikka, jota kannattaa pohtia. En minäkään haluaisi keski-ikäistä miestä puhumaan siitä, onko minulla oikeus aborttiin. Hänellä on oikeus mielipiteeseensä ja sen ilmaisuun, tietysti. Mutta on eri asia, miksi juuri se olisi mielipide, jonka pitää tulla mediassa ilmaistuksi.

Etuoikeutettuna tottuu siihen, että pääsee aina ääneen ja omalla mielipiteellä on aina merkitystä. Meidän pitäisi opetella antamaan myös tilaa. Joskus se oma mielipide johonkin asiaan, joka ei itseä kosketa, ei välttämättä ole niin tärkeä, että sen kertominen juuri sillä hetkellä olisi kaikille tarpeellista. Joskus jonkun muun kokemusasiantuntijuus on arvokkaampaa. Ei se ole kielto osallistua keskusteluun, vaan tilan vaatimista. Toivottavasti tulevaisuudessa myös sen tilan antamista.

Lisää hyviä pointteja esimerkiksi Mafalala-blogissa!

Kuvituksena tekstiin mitenkään liittymättömiä kuvia metsäreissulta. Kukat on kivoja, vaikka media ei aina oliskaan.