Veikka Lahtinen ja Koko Hubara ovat tällä viikolla kirjoittaneet rasismista ja valkoisesta katseesta. Aihe on pinnalla myös Maryam Abdulkarimin päätoimittamassa tuoreessa Imagessa (PALJON hyvää luettavaa, suosittelen!) Halusin haastaa vähän itseäni, ja yrittää puhua asiasta, johon tarttuminen taitaa niin monelle olla vaikeaa: valkoisuudesta. 

Rasismista ja valkoisuudesta kirjoittaminen tuntuu vaikealta siksi, että usein pelkään astuvani jonkun muun varpaille ja vieväni tilaa keskustelusta. Se on myös, noloa myöntää, joskus epämiellyttävää. Se tarkoittaa sitä, että on tultava kiusallisenkin tietoiseksi siitä, että oma asema valkoisena, koulutettuna, länsimaisena ihmisenä ei ole ansaittu vain omalla työllä tai ansioilla, ainakaan pelkästään. Valkoisuudesta puhuminen pakottaa myöntämään sen, jota niin harva meistä haluaisi myöntää: että on saanut elämässä osittain paljon juuri siksi, että on sattunut syntymään tiettyyn aikaan, tietyssä paikassa ja tietynlaiseen perheeseen. Etuoikeuksien tunnustaminen ei tee omaa työtä tyhjäksi, mutta se saa kysymään: olisinko samalla määrällä työtä päässyt siihen, missä olen nyt, jos en olisi juuri minä.

Ja sen ajatteleminen on ikävää. Mutta joskus, pardon my french, on niin sanotusti otettava pää pois perseestä.

Todellista tasa-arvoa on vaikeaa, ellei mahdotonta, saavuttaa, ellei valkoisuudesta ja valkoisuuteen liittyvistä mielikuvista, etuoikeuksista ja valkoisuuden normista osata puhua, etenkään valkoisten kesken. Valkoisuuden historiaa, kolonialismia ja rasismia on käsiteltävä ilman uhriutuvaa ”kyllä minullakin on ollut vaikeuksia elämässä” -keskustelua. Se, että Suomella ei ollut siirtomaita, ei ole mikään vapautus vastuusta, sillä rasismi on osa myös Suomen historiaa. Sitä se on yhä tänäkin päivänä, kuten esimerkiksi saamelaisten kohtelu osoittaa.

Yhteiskunnassa on muitakin eriarvoisuutta ruokkivia tekijöitä, kuten luokka, koulutus, seksuaalisuus tai terveys, mutta se ei poissulje sitä, että valkoisena ihmisenä monet asiat ovat niin paljon helpompia. Valkoinen ei voi leikkiä tietävänsä, mitä vähemmistöasemassa oleminen on matkustamalla esimerkiksi Tansaniaan olemaan ainoa valkoinen. Ne kokemukset eivät ole samoja, niillä ei ole samaa historiallista painolastia.

Valkoisuus ei voi, tai sen ei pitäisi, määrittää, mikä on rasismia ja koska tasa-arvoa on ”tarpeeksi”. Oman elämänsä antirasismisankariksi ryhtyminen voi johtaa helposti siihen, että rasismin vastustamisesta tulee vain oman egon pönkittämistä, itseriittoista ihmisten jaotteluja ”rasisteihin” ja ”meihin muihin” (kuten kirjoitin täällä aikaisemmin). Olisin tekopyhä, jos väittäisin olevani värisokea asuttuani maassa, jossa valkoisuus on normi,  suurin osa yliopiston käytävillä vastaan tulevista opiskelijoista valkoisia ja koulun pihalla kuullut rasistiset vitsit 1990-luvulla arkipäivää. Juha Sipilällä on kuitenkin pokkaa sanoa, ettei Suomi ole rasistinen maa.

Peiliin katsominen voi olla epämiellyttävää.

Ennen kaikkea se  on välttämätöntä.