Viime lauantaina uusi koti täyttyi tuparivieraista. Paikalle oli saapunut melkein enemmän porukkaa kuin niin kovin tilavalta tuntuvaan 49 neliöön olisi oikeasti ehkä mahtunut – ja jotain ehkä illan onnistumisesta kertoo se, etten ehtinyt ottaa yhtään kuvaa. Mutta mieli oli kevyt. 

Pitkään Pariisista paluun jälkeen olo on ollut vähän eksynyt. Samaan aikaan tuntui siltä, etten koskaan edes lähtenyt minnekään ja siltä, että olen tullut paikkaan, joka tuntuu vieraalta. Voin vain kuvitella, miten paljon vuosikaudet muualla asuneet kipuilevat paluun kanssa. 

Ja sitten – lauantaina tuntui, että olen nyt kotona. Tiedossa on vaikka mitä siistiä, ja olen todistanut itselleni, että halutessani pystyisin paljon enempään kuin yleensä ajattelen. On tekemisen meininkiä. Nyt lähinnä on sellainen olo, että haluaisin pistää pystyyn bändin, kansainvälisen muutosliikkeen ja pyrkiä presidentiksi. 

Koen, että kotiinpaluu oli helppo myös siksi, etten paennut Helsingistä mitään. Suomessa on omat raivostuttavuutensa, joiden olemassaolosta on taas tullut hyvinkin tietoiseksi. Toisaalta, kun asuu köyhyysrajan alapuolella olevassa lähiössä ja naapurissa tapahtuu terrori-isku, Suomi alkaa tuntua monella tavalla kovin turvalliselta ja tutulta ja ihanalta paikalta. 

Olen tajunnut muun muassa taas miten…

…Suomi on todella pieni maa. Tupareissa oli lukuisia tyyppejä, jotka tunsivat toisensa entuudestaan sarjassamme ”oltiin samalla ala-asteella” tai ”oltiin samassa kaupungissa vaihdossa”. Niin, ja koko ajan törmää tuttuihin.

…altistuttuani ranskalaiselle rap-musiikille kuuntelen taas ihan uudella innolla suomalaista vastinetta. On meinaan parempaa. Ja Suomessa tehdään ihan todella hyvää ja kiinnostavaa musiikkia!

…Helsingin kantakaupungissa pöhistään vuorotellen meksikolaisesta, ruokarekoista ja sushi-burritoista. Pariisilaisessa crèpessä on edelleen välissä banaania ja nutellaa, eikä croissantin väliin laiteta nakkia. Tiedä sitten, kumpi on parempi.

…värjäsin hiukseni pinkeiksi ja ostin UFF:ista glitterhousut, ja tunsin heti olevani enemmän minä.

Tiedän, että Suomessa ei kaikki ole mitenkään aina tosi jees. Piirit ovat pienet ja jotkut ovat ahdasmielisiä. Korruptiota ei ehkä ole, mutta hyväveli-verkostot ovat voimissaan. Omassa ”Suomi on maailman onnellisin maa” -itseriittoisuudessa on vaikea joskus nähdä niitä asioita, jotka voisi tehdä toisinkin. Monella tapaa ylitsevuotava nationalismi ruokkii ikäviä ilmiöitä. On hyvä tiedostaa, että asioita voi tehdä toisinkin ja että hyvän elämän edellytykset ovat hyvin monenlaisia. Suomalaisuus tai suomalainen elämäntapa (jos sellaisesta voi edes puhua) eivät ole ainoita oikeita tapoja olla, ja hyvä niin.

Joskus tulen kuitenkin ajatelleeksi, että sen sijaan että jatkuvasti valitetaan Suomen olevan takapajuinen, tylsä ja rasistinen maa, jossa naisia hakataan, tuntemattomille ei puhuta ja kaikki juovat itsensä hengiltä, asioille voi myös tehdä jotain. Jos suurin ongelma on se, että viiniä ei saa ruokakaupasta yöllä, asiat ovat aika hyvin. Jos Helsingissä ei ole tarpeeksi kiinnostavia ravintoloita tai jännittäviä festivaaleja, sellaisen voi perustaa. Byrokratiaa ja sääntelyä on, mutta asioiden hoitaminen ei ole riippuvaista esimerkiksi virkailijan sen päivän mielialasta, kuten Ranskassa. 

Toivoisin, ettei vapautumista tarvitsisi aina hakea Berliinistä; niin harvalle kun ulkomaille muuttaminen ja köyhyyden kokeileminen kasvattavana kokemuksena ovat vaihtoehtoja.

Ei lyödä hanskoja tiskiin ja todeta, että ”näin perseestä Suomi nyt vain on”. Ei se ole.