Laura Kangasluoma toimituksen blogissa sekä Minna omalla tontillaan herättivät pääsiäisen alla hyvää keskustelua intohimottoman elämän puolesta. Siis sen, että elämän tarkoitus ei välttämättä ole tavoittella maksimaalista hyvinvointia ja täyttä potentiaalia koko ajan, kaikkialla. 

Silläkin uhalla, että provosoin nyt jotakuta, haluaisin vain sanoa: ei elämällä oikeastaan ole mitään tarkoitusta. Voi kuulostaa kyyniseltä näin ensi alkuun, mutta itse olen saanut ajatuksesta todella paljon lohtua hetkinä, joina pelkään modernin ajan hengen mukaisesti, että elän elämääni jotenkin puoliteholla. Asiat muuttuvat kummasti helpommiksi, kun niihin ei lataa niin tuhottomasti odotuksia – elämällä ei ole mitään ylhäältä asetettua päämäärää, jonka saavutettuaan voisi lyödä hanskat tiskiin ja onnitella itseään hyvästä suorituksesta. Kun lehdissä ja blogeissa kehotetaan löytämään oma potentiaali ja tavoittelemaan onnea, tarkoitetaanko sillä, että vähemmän epätoivoisen inspiraation vallassa eletty elämä on vähemmän arvokas? Ajatus siitä, että jokainen epäonnistuminen, huono päivä tai hetkellinen poissaolevuus on missattu mahdollisuus, on ahdistava. Ehkä jotakuta kehotukset inspiroivat – minulle ne aiheuttavat lähinnä lisää stressiä. Ja provosoin ehkä vähän lisää: oma onnellisuus ei välttämättä saisi olla myöskään omalla tärkeysasteikolla aina ykkösenä. Jonkun muun, tai vaikka planeetan, tarpeet voi joskus myös laittaa etusijalle ilman, että se on uhrautumista. Onni tulee niin eri asioista.

Olemme ihan pirun onnekkaita, jos elämässä voi käyttää jatkuvasti aikaa oman onnellisuuden, potentiaalin ja intohimojen pohtimiseen. 

Aika usein elämä ja tavoitteet näyttävät lähinnä tältä: ei mitään hajua, mitä olen tekemässä.

Stressiin ja liiallliseen murehtimiseen taipuvaisena (jotenkin sitä ajattelee, että asioiden murehtiminen etukäteen estäisi niitä tapahtumasta) joskus myös tuntuu, että ajassamme omiin tunteisiin ja intuitioon tarraudutaan vähän liikaakin. Kuten Minnakin sanoi, jos omia tunteitaan kuuntelisi joka kerta, olisi muille ihan kamala ihminen. Olisin lopettanut kaikki opintoni monta kertaa ja aloittanut ne taas uudestaan, kävellyt ulos jokaisesta elämäni ihmissuhteesta, muuttanut New Yorkiin, päättänyt seuraavassa hetkessä muuttaa maalle retriittiin, vihannut ja rakastanut kaikkea samaan aikaan. Kun omaan epämääräiseen pahaan oloon jää vellomaan, se alkaa tuntua perustellulta; siihen on oltava jokin syy. Sain joskus elämänohjeen, joka on jäänyt mieleen: joskus kun on paska fiilis, se kannattaa vain ottaa vastaan. Todeta, että tänään tuntuu nyt tältä. Ja joskus asioista on syytäkin suuttua, turhautua, raivostua tai tulla surulliseksi. Eihän mikään koskaan muutu mihinkään, jos kaikki on vain oman potentiaalinsa valjastamiseen pyrkivää onnellisuudentavoittelua. Tai toisin muotoiltuna: maailmassa ei välttämättä ole kaikki hyvin, vaikka olisikin onnellinen. Kaiken ei pitäisi päättyä siihen, johonkin ideaaliin ikävien asioiden poissaolon tilaan.

Tietysti kannattaa vaikka tehdä muutos, jos elämä tuntuu kurjalta, tai kyseenalaistaa omia asenteitaan ja uskomuksiaan. Elämää voi aina elää toisinkin. Tykkään itsekin asettaa tavoitteita, kasvaa ihmisenä, etsiä tasapainoa ja haastaa itseäni. Elää jotenkin oman näköistä elämää, arvojeni mukaisesti. 

Jokainen hetki ei kuitenkaan ole merkki tai matka jonnekin. Eikä se haittaa.