Tasa-arvosta
Olen viettänyt viimeisen viikon muuttohommissa ja sinkoillen paikasta toiseen. Aivot ovat kaikenlaisen virikkeen puuttessa vähän laiskistuneet, joten bloginkin kirjoittaminen on tuntunut vähän vaikealta… Mutta kyllä se tästä lähtee! Pasilan tukikohdasta käsin on hyvä naputella tekstiä menemään.
Tänään vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Naistenpäivänä en osannut, enkä ehkä halunnutkaan kirjoittaa mitään – naistenpäivästä on tullut monessa mielessä vain keino vahvistaa jo olemassa olevia sukupuolirooleja, vaikka toisaalta se on myös tärkeä mahdollisuus nostaa esiin niitä tasa-arvo-ongelmia, jotka kumpuavat nimenomaan sukupuoleen perustuvasta syrjinnästä. Jotenkin päivää leimaa kuitenkin jonkinlainen ajatus universaalista naisesta, joka tuntuu vieraalta ja sulkee monet kokemukset ulkopuolelle. Tasa-arvon päivä sen sijaan ei asetu mitenkään yksiselitteisesti kaksinapaiseen sukupuolijaotteluun, jossa ainoa merkityksellinen nimittäjä on se, kumpaan kahdesta annetusta laatikosta itsensä haluaa asemoida. Hyvä niin.
Monia perinteisten roolien murtuminen tuntuu pelottavan. Maailma on koko ajan epävarmempi paikka. Perinteisiin malleihin tukeutuminen tuo järjestystä ja tunteen siitä, että ainakin jotakin voi kontrolloida. Sukupuolirooleja on pidetty niin pitkään luonnollisina ja muuttumattomina, että niihin halutaan takertua vaikka väkisin. Keskustelussa sukupuoli alkaa saada suorastaan huvittavan paljon merkitystä: siitä tulee yhteiskunnan tukipilari, jonka murtuminen johtaa vähintäänkin yhteiskuntajärjestyksen sortumiseen ja anarkiaan. Sukupuolen kautta koko elämä tuntuu saavan merkityksensä. Hesarin mielipidepalstalla on useammankin kerran pelätty, että kohta ei saa olla oikea nainen tai mies, mitä ”oikealla” sitten ikinä tarkoitetaankaan. Moni ajattelee, että roolien murtuminen veisi omilta valinnoilta ja merkityksenannoilta oikeutuksen, vaikka oikeasti se lisää kaikkien liikkumatilaa. En tiedä, miksi samaan asiaan on tartuttava kerta toisensa jälkeen; muistutettava, että tasa-arvossa ja sen puolustamisessa ei ole kyse siitä, että kaikkien olisi oltava samanlaisia. Siinä on kyse siitä, että kaikki valinnat ovat samanarvoisia.
Mutta vaikka kirjoittaisin mitä yksilöllisyydestä, identiteetistä ja oikeudesta olla vain minä, totuus on, että sukupuoleen ja muihin ominaisuuksiin liitettävät merkitykset ja syrjintä estävät liian monia meistä olemasta sitä, mitä he voisivat olla. Asenteellisuus ja syrjintä ovat tosiasioita, jotka viimeksi näkyivät Axl Smithiin liittyvässä kohussa tai perussuomalaisten nuorten #tyttö_poika-kampanjassa. Siksi esimerkiksi yksilöön kohdistuvaa vihapuhetta ei pidä kohdella yksittäisenä ongelmana, kun se kumpuaa esimerkiksi rasismista tai misogyniasta. Jokaisen henkilökohtaisia valintoja ja yksilöllisyyttä korostava individualismi voi myös haitata tasa-arvon toteutumista: se estää meitä tunnistamasta ja näkemästä ongelmia, jotka oikeasti ovat rakenteellisia. Niiden nitistämiseksi tarvittaisiin kollektiivista toimintaa, ei vain yksittäisten henkilöiden kamppailua tuulimyllyjä vastaan.
Siispä: hyvää tasa-arvon päivää!