Vuonna 2013 Facebookin johtaja Sheryl Sandberg julkaisi naisia johtotehtävissä käsittelevän kirjansa Lean in: Women, work and the will to lead, joka nousi hetkessä bestseller-listoille. Sandbergista tuli monen silmissä uudenlaisen, kunnianhimoisen naiskuvan edustaja ja 2010-luvun feminismin keulakuva. Lyhyesti sanottuna kirjan viesti on tämä: jotta naiset pääsevät huipulle, on heidän oltava vähän enemmän kuin miehet. Pelin säännöt ovat ja pysyvät, joten on muutettava taktiikkaa. Naisten on alettava pelata miehisen yritysmaailman säännöillä, jossa johtajien on näytettävä ajokoiralta ja oltava enemmän veemäisiä.

***

Kun tyrannijohtajana tunnetusta Steve Jobsista on tehtailtu jo kaksi elokuvaa ja päähän soviteltu modernin messiaan kruunua, ovat naiset edelleen varsin vähänlaisesti edustettuina politiikan ja etenkin yritysmaailman huipulla. Sanbergin ja Alf Rehnin  mukaan vika on naisissa itsessään: rakenteellisista haasteista huolimatta etenkin heiltä itseltään puuttuu kunnianhimoa, määrätietoisuutta ja johtamisosaamista. Asetelma on nykyajalle tyypillinen: rakenteisiin ja asenteisiin pesiintyneestä syrjinnästä syytetään yksilöä itseään, jolloin ratkaisukin löytyy omien toimintamallien hiomisesta. Maailmassa on olemassa vain yhdenlainen tapa olla hyvä johtaja, ja jonkinlainen universaali naiseus ei näitä hyvän johtajan ominaisuuksia edusta. Syyllistytään taas samaan ajatusvirheeseen, jossa naisten vähäisyys johtajanpaikoilla johtuu siitä, että naisista ei ole johtajiksi.

Muutamien naisten nouseminen johtajanpaikoille ei ole muuttanut yritysmaailman pelisääntöjä. Individualistinen suhtautuminen menestykseen ei edistä tasa-arvoa: unohdamme helposti, että naisten tasa-arvon edistyminen ei ole seurausta yksilöllisistä ponnistuksista, vaan kollektiivisesta poliittisesta liikkeestä. Yksilökeskeisyyden jalkoihin jää puhe rakenteellisista uudistuksista. Yksittäisten naisten menestys ei ole merkki yhteiskunnan tasa-arvoistumisesta, kun nykyinen hallituskin tekee kaikkensa heikentääkseen esimerkiksi naisten mahdollisuuksia osallistua työelämään. On hienoa kehottaa naisia avaamaan suunsa kokouksissa useammin, mutta totuus on, että suurin osa naisista ei koskaan toimi johtotehtävissä. Ainakin itselleni puhe naisista ”oman tulevaisuutensa arkkitehteinä” aikana, jolloin hallitusohjelmassa ei edes mainita tasa-arvoa, tuntuu vähän masentavalta. Individualistinen feminismi ei muuta maailmaa.

***

Valitettavasti maskuliinista johtajuutta korostavat ajatusmallit ja stereotypiat pikemminkin vain vahvistuvat siitä, että naiset neuvovat toisiaan käyttäytymään ”kuin miehet”. Puhuttaessa naisten menestyksestä korkeissa viroissa olisi puututtava asenteisiin, epävirallisiin hyväveliverkostoihin, päivähoitomahdollisuuksiin ja ummehtuneisiin käsityksiin siitä, kuka on ”hyvä jätkä”. Samalla myös johtajuus olisi hyvä nähdä tehtävänä, jossa monenlaiset ihmiset voivat menestyä – myös koko maailman kaikesta parjaamat ”kiltit tytöt”.