Palasin viime viikolla matkalta New Yorkista. Kaikista kaukaisista, asuisinpa-joskus-täällä-kaupungeista suhteeni New Yorkiin tuntuu erityiseltä. Kävin kaupungissa ensimmäisen kerran vuonna 1997: muistan matkalta inkiväärikeksit, Scooby Doo -piirretyt ja mahtavan leikkipuiston. Vanhemmat vannottivat pitämään kädestä kiinni – lapsiperheitä varoiteltiin kidnappaajista. Luonnontieteellisen museon dinosaurukset olivat elämää suurempia. Kaupunki tuntui pelottavalta ja taianomaiselta.

Muina turreina tässä vaan.

Sittemmin olen käynyt uudestaan – onnekkaana useamman kerran. Joka kerta haluan kaupunkiin takaisin, mahdollisimman pian. New Yorkin viehätys on selittämätöntä; kaupunkihan haisee, melu on jatkuvaa. Asunnot ovat naurettavan kalliita, menestys vaatii enemmän kuin kenelläkään on antaa ja epätasa-arvoisuus iskee kasvoille. Suomalaiselle amerikkalainen ystävällisyys tuntuu usein päälleliimatulta. Kaikki maksaa, paljon.

Silti, voisin väittää rakastavani New Yorkia. Vähän sellaisella naiivilla, populaarikulttuurin kyllästämällä tavalla. Tiedän, että Girlsin tai Williamsburgin partasuiden edustama ylemmän keskiluokan elämä on totta vain harvalle. Kuitenkin siellä, katsoessa kaupungin miljoonia tuikkivia valoja, kaikki tuntuu yhtäkkiä mahdolliselta. Kaupunki on toiminut niin monen populaarikulttuurin tuotteen inspiraationa, että välillä on vaikeaa erottaa, mikä on todellista. NY-aiheisista kappaleista koostuva (sori sori juustoista, mutta oli pakko) soittolista kasvoi heti laittoman pitkäksi. Annie Hallista West Side Storyyn ja Taksikuskiin. Kaikkien niiden tarinoiden ja kulttuurin luomien kuvitelmien keskellä elo tuntuu epätodelliselta.

”That’s the spirit of New York City”, sanoi laukkusäilytyksen tiskillä kohtaamani nainen, jonka kanssa kävimme polveilevan keskustelun kulttuurieroista, ihonväristä ja ennakkoluuloista. Että New Yorkissa ketään ei kiinnosta, mistä olet tulossa. Ihmisestä ei, hänen mielestään, tehdä pitkälle meneviä yleistyksiä ulkonäön perusteella. Keskustelu nosti mieleeni jotain epämiellyttävää suomalaisesta yhteiskunnasta hänen kysyessään, minkälaisia ennakkoluuloja hänen kaltaisensa, afroamerikkalainen nainen mahdollisesti kohtaisi Suomessa. Immos-gate kävi kuumimmillaan, enkä kokenut voivani antaa kovin mairittelevaa vastausta (vaikka Suomessakin tuntuu olevan monia rinnakkaisia todellisuuksia, eivätkä kaikki välttämättä koe rasismia arkipäivässään – liian moni tosin kohtaa). Yhdysvaltojen rakenteellinen (tai arkipäiväinenkään) rasismi ei varmastikaan jää keneltäkään huomaamatta, puhumattakaan yhteiskunnan muista ongelmista, mutta se on jo toinen keskustelu. Tarkoitan, että Immosen ja muiden kauhistelema kulttuurien rinnakkaiselo on siellä todellista. Kaikki ovat tervetulleita yrittämään. Ja se mahdollisuuksien kirjo tekee New Yorkista niin ihmeellisen.

Haaveilin, ja ehkä haaveilen edelleen, asumisesta Atlantin tuolla puolen. En tiedä oliko se pelkoa epäonnistumisesta vai siitä, että kuvitelmani tarunhohtoisesta kaupungista osoittautuisivat liioitelluiksi, mutta peräännyin joka kerta. Nyt uskallan kirjoittaa haaveen jo ylös. Seuraavaksi toteuttamaan?