Harharetkiä

8.8.2015 reettam

Miksi ”tee mitä rakastat” on huono elämänohje

Toteuta unelmiasi! Tee työtä, jota rakastat! Do what you love, love what you do.

2000-luvun mantrat peräänkuuluttavat luovuutta ja rakkautta työhön. Joka toisen start-up -yrittäjän ja kolmekymppisen uraohjuksen esikuva Steve Jobs oli luovuuden äänitorvi, ”huippufilosofit” kehottavat kuuntelijoitaan valjastamaan oman potentiaalinsa ja maamme valtiovarainministeri kehottaa suomalaisia olemaan positiivisempia. Kun maailmaa johtavat työtään rakastavat, voimaantuneet johtajat, se on kaikille parempi paikka elää.

Monet meistä käyvät kolmasosan vuorokaudesta töissä, joten on mahtavaa, jos työstään myös nauttii. Inspiroiva työ palkitsee. Ja jos unelmien työpaikkaa ei ole tarjolla, yrittäjyyttä tarjotaan vaihtoehtona päästä toteuttamaan itseään; tekemään omasta intohimosta kannattava työ, rikastuakin. Menestyjille asiat ”vain tapahtuvat”, kun antaa virran kuljettaa. Unelmat toteutuvat ja työstä tulee huvia, kun osaa tarttua tilaisuuksiin.

Joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä miettimään, kenelle rakkaus työhön ja itsensä toteuttaminen todellisuudessa on mahdollista. Kenelle nämä inspiraatiotauluihin painetut sanat suunnataan? Sillä rakkaus työhön on vain näennäisen demokraattista. Todellisuudessa suurin osa joutuu pakon edessä tekemään työtä, joka on lähinnä vain selviytymisen edellytys, ja pahimmillaan vastenmielistä. Työ on tylsää, rutiininomaista, raskasta tai surkeasti palkattua. Mikäli vain luova ja kunnianhimoinen työ mahdollistaa ”itsensä toteuttamisen” ja on rakastamisen arvoista, muuttuu suurin osa työstä näkymättömäksi.Työ, jonka motivaationa on vain selviytyminen, on silloin vähemmän arvokasta. Harmittomalta kuulostava motivaatiopuhe kätkee taakseen elitistisen maailmankuvan, jossa vain osa ihmisistä voi tavoitella merkityksellistä elämää.

Ajatus itsensä toteuttamisesta työn korkeimpana motivaattorina on myös mahdottoman itsekeskeinen: ikään kuin työ olisi olemassa ei muita ihmisiä varten, vaan siksi, että me saisimme tehdä kivoja juttuja. Steve Jobsin kaltaisten ihmisten on helppo puhua itsensä toteuttamisesta ja unohtaa, että sadat ihmiset päivittäin tekevät heidän työstään mahdollista. Pyyhkivät työpöydät, hoitavat vanhentuneet vanhemmat, valmistavat riistopalkalla älypuhelimia, kaukana brainstormeista, luovista tauoista ja design-konttoreista. Tämän tosiasian unohtaminen on itsekeskeistä ja vaarallista. Silloin emme ymmärrä luokkajakoa erilaisten töiden välillä ja lakkaamme näkemästä omaa, etuoikeutettua asemaamme.

Rakkaus työhön on petollista myös niille, jotka saavat mahdollisuuden toteuttaa itseään. Tyydymme huonompiin työehtoihin, matalampiin palkkoihin ja altistumme hyväksikäytölle, sillä saammehan tehdä rakastamaamme työtä. Kun työ esitetään huvina, sille ei aina osata asettaa tarvittavia rajoja. Suosituimmat harjoittelupaikat ja -alat eivät välttämättä tarjoa harjoittelijoilleen edes palkkaa, sillä kyllähän unelmaduunia tehdään vaikka ilmaiseksi. Sillä eihän se ole edes työtä.

Lisää:

Miya Tokomitsun artikkeli aiheesta

Frank Martela puhuu valonööreistä ja itsensä toteuttamisesta

Avainsanat: #asenteet, #työ, #yhteiskunta

Puheenaiheet Työ Ajattelin tänään Syvällistä

6.8.2015 reettam

Meikkaamisesta

Tästä aiheesta on kirjoitettu vaikka kuinka, mutta netistä bongaamani artikkeli sai pohtimaan asiaa, joten täältä pesee.

Tunnustan: useimpien naisten tapaan meikkaan. En paljoa, mutta niin, että sen huomaa. Rakastan värikkäitä huulipunia. Minulla on ihan hyvä suhde siihen, miltä kasvoni näyttävät ilman meikkiä, mutta pakko se on myöntää: mielestäni näytän paremmalta meikattuna.

Tuntuu petokselta sanoa näin. Naiset (ja yhä enenevissä määrin myös miehet) kamppailevat epärealististen kauneusihanteiden sekä ”luonnollisuuden” ja ”itsestään huolta pitämisen” ristipaineessa. Et meikkaa? Ei hyvä. Meikkaat liikaa? Vielä pahempi. Ja se on väärin. Monet naiset päättävät olla meikkaamatta, joko periaatteellisista tai käytännöllisistä syistä, tai siksi etteivät koe painetta näyttää tietynlaiselta. Arvostan sitä.

Olen muutamaan otteeseen mennyt töihin tai luennolle ilman meikkiä. Tulos: jatkuvia kyselyjä jaksamisestani tai tiedusteluja terveydentilastani, myös muilta naisilta. Se tuntui pahalta. Mieleni teki mieli tokaista kitkerään sävyyn, että tältä minä itse asiassa todellisuudessa näytän ja voimaantua jatkamaan itsevarmasti elämääni meikittä. Seuraavana päivänä meikkasin tavalliseen tapaan.

Tämä Amy Schumerin (varmaan jo kaikkien näkemä) sketsi on mahtava.

Arvioiden mukaan naisilla kuluu vuodessa jopa kaksi viikkoa aikaa ehostamiseen. Elämänsä aikana amerikkalaisnaisten on arvioitu käyttävän jopa 15,000 dollaria kosmetiikkaan. Kaikki se aika ja raha on pois muilta, ehkä tärkeämmiltä asioilta (vaikka en haluakaan lähteä arvottamaan kenenkään tekemisten merkityksellisyyttä toisten puolesta). Tutkimusten mukaan meikattuja naisia pidetään miellyttävämpinä, menestyvämpinä ja viehättävämpinä. Ja vuosien tutkimus osoittaa, että viehättävinä pidetyt ihmiset tienaavat enemmän. Ulkonäöstä on hyötyä sekä miehille että naisille, mutta miesten ei oleteta meikkaavan, jotta heitä pidettäisiin hyvännäköisinä (kuulostaa jotenkin ekstrakamalalta, kun se kirjoittaa….)

Toisaalta: meikkaaminen voi olla myös harrastus, tai työ. Se voi voimaannuttaa. Itsessään jaottelu ”aitoon”, meikittömään minään ja ehostettuun, julkiseen minään on vähän keinotekoista. Mikä on ”todellinen” sinä, jos useimpien ihmisten näkemät kasvot ovat aina meikatut? Muuttuuko nainen jotenkin vähemmän itsekseen, jos hän meikkaa? Joku voisi myös väittää meikkaamisen olevan niin vahva osa identiteettiä, että kokee kasvot enemmän omikseen ehostettuina.

Sinänsä ulkonäön muokkaaminen on hauskaa, oli kyse sitten huulipunasta, hiusväristä tai tatuoinneista. On kuitenkin eri asia, kun jostain tulee sosiaalinen normi, jonka noudattamisesta palkitaan. Silloin en itse ainakaan koe rehellisesti voivani sanoa, että meikkaan, koska se on oma valintani. Meikkaan, koska sitä odotetaan minulta.

Avainsanat: #asenteet, #feminismi, #yhteiskunta

Puheenaiheet Ajattelin tänään