Reagoinko?

Perjantaiaamuna heräsin kamaliin uutisiin: Ranskassa oli taas tehty terrori-isku, tällä kertaa Nizzaan, jossa olin vain muutama kuukausi aikaisemmin vaihtovuoteni päätteeksi. Huolehdin Ranskassa olevista kavereistani. Huolehdin Ranskasta, jossa edellisen kerran iskettiin vasta äsken. Uusi isku jälleen, kun maassa ehdittiin huokaista helpotuksesta hyvin sujuneiden EM-kisojen jälkeen. Olo on vähän neuvoton: miten on mahdollista, että tämä tapahtui taas? Miten me emme Euroopassa ole onnistuneet integroimaan kaikkia mukaan yhteiskunnan toimintaan, tarjoamaan merkitykselliseltä tuntuvaa elämää?

IMG_5705.JPG

Samaan aikaan Turkki on sekasorron vallassa ja maata johtaa selvästi kyseenalaisin ottein konservatiivinen presidentti. Irakissakin räjähti, yli 200 menehtyi. Yhdysvaltojen aloittaman sodan jälkeen maa ei ole rauhaa nähnyt. Bashar al-Assad on vieläkin Syyrian presidentti. Saharan etelänpuoleisen Afrikan tapahtumat vain harvoin ylittävät Euroopassa edes uutiskynnystä, mikä vääristää kuvaa, jonka median kautta saa Afrikan maista.

Kaueampana tapahtuvat iskut on kuitenkin helppo sivuuttaa tai unohtaa. Puhuessamme rauhattomasta Lähi-Idästä usein unohtuu, ettei alue suinkaan ole aina ollut levoton – se, että siellä räjähtää, pitäisi olla yhtä poikkeuksellista kuin se, että Euroopassa isketään. Silti, mitä kauemmas omasta elämänpiiristä liikutaan, sitä vähemmän ne vaikuttavat omaan elämään. Tunnistan sen itsekin, ja onhan se inhimillistä.

Kun Pariisiin iskettiin, tuntui oikealta kirjoittaa, koska asuin kaupungissa tuolloin. Maa on myös muuten läheinen, koska olen kasvanut tietyllä tapaa ranskalaisen kulttuurin ympäröimänä. Kuitenkin nykyisessä keskusteluilmapiirissä yhden maan asettaminen toisen edelle tuntuu kiusalliselta. Eihän yksi ihmishenki ole toista arvokkaampi, joku sanoisi. Toisaalta: onko mahdollista pysähtyä suremaan jokaista iskua, joka maailmassa tapahtuu? Koska se on pelkkää välinpitämättömyyttä tai rasismia, koska välttämätöntä, jotta ei ota kantaakseen koko maailman taakkaa?

Joka kerta, kun isketään, tuntuu, että oman sympatiansa haluaisi ilmaista jotenkin; oli se sitten Orlandossa, Istanbulissa, Brysselissä tai Kabulissa. En kuitenkaan tiedä, miten pitäisi suhtautua siihen, että reagoinnista somessa tai blogimaailmassa on tullut jonkinlainen pakollinen osoitus siitä, että tästäkin välitän. Vaikka solidaarisuudenosoitus ei olisikaan muuta kuin oikea hashtag.

Keskustelussa unohtuu kuitenkin, että tärkeintä ei ole se, kenelle solidaarisuuttaan somessa osoittaa, vaan se, että ryhtyy toimiin.

Ympäri maailman toimivalle Punaiselle ristille / Punaiselle puolikuulle voi lahjoittaa täällä, ihmisoikeuksia ajavalle Amnestylle täällä. Lukuisia muitakin järjestöjä on, joille voi kuukaudessa lahjoittaa yhdet kaljarahat.

Äänestetään sellaisia ihmisiä, jotka ajavat ihmisoikeuksia kunnioittavaa politiikkaa, eivätkä leikkaa sekä kehitysavusta että halua rajoja kiinni.

Ollaan kiinnostuneita maailmasta. 

Ja ennen kaikkea, huolehditaan siitä, että olemme rakkauden ja välittämisen asialla.

Kommentit (2)
  1. Todella hyvä teksti! Ajattelen myös itse samoin. Jotenkin somen päivittäminen tuntuu oudolta tällaisten tapahtumien kohdalla, vaikka ymmärrän kyllä, että tarkoitus on tavallaan hyvä. Mutta myös selfieiden lisääminen Facebookiin tai Instagramiin on tällaisina päivinä mielestäni todella vääristynyttä… Maailmalla tapahtuu hulluja asioita ja joku lisää samalla kuvan omasta pärstästään muiden ihailtavaksi. Ehkä tämä tuntuu typerältä vain omasta mielestäni.

    Mutta tosiaan tärkeintä on, että jokainen voi jollain tavoin auttaa ja vaikuttaa. Vaikka ei rahallisesti, niin ainakin välittämällä, tiedostamalla ja huolehtimalla. Onneksi tässä maailmassa on vielä paljon hyvääkin.

    1. Kiitos! 🙂

      Asiaa! Itsekin usein en oikein tiedä, mitä sanoa, etenkään kun tuntuu, että eihän sanat tuo ketään takaisin, tai saavuta niitä, joita asia koskettaa. Joku voileipäresepti tuntuu vähän turhalta kun tapahtuu jotain kamalaa. Tilannetaju on aina jees, ja joskus niiden asioiden äärelle on hyvä pysähtyä sen sijaan, että yrittäisi äkkiä löytää jotain kivempaa ja kevyempää ajateltavaa.

      Mutta totta kyllä tuo, että toivottomuuteen ei saa vaipua ja maailmassa tosiaan on yhtä paljon hyvää kuin pahaakin. Vähintään!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *