Siltoja sukupolvien välille

Lauantaina makasimme yksiömme sängyllä kahden ystäväni kanssa ja joimme olutta. Kuuntelimme David Bowieta, jonka musiikkiin palasin toistuvasti syksyllä, kun kaikki tuntui vaikealta. Naureskelimme jutulle, jossa kaverimme oli vuosia sitten törmännyt Provinssirockin yhteydessä Davidiin hississä, jutellut niitä näitä. Hänellä ei tietenkään ollut hajuakaan, kuka tuo englantilainen, hassunnäköinen herrasmies oli.

David Bowie oli meidän sukupolvellemme ikuinen: hän oli ollut jo vuosikymmenet huipulla, kun me 90-luvun lapset synnyimme. Hän oli sen aikakauden artisti, joka loi kulttuurisia siltoja sukupolvien välille, ainakin minun ja vanhempieni sukupolvien.

 

L-homme-invisible_article_landscape_pm_v8.jpg

Bowie Pariisissa 1977. Kuva: Jean-Claude Deutsch. 

En tiedä, onko sellaisia artisteja enää. Muistan, miten, ollessani teini-ikäinen, kuuntelimme isän kanssa Led Zeppeliniä autossa. Ne hetket tuntuivat tärkeiltä, sillä jaoimme jotain yhteistä. Äidiltäni perin Simon & Garfunkelin vinyylin, jota hän kuunteli 70-luvulla. Bridge over troubled water -levystä on tullut minulle äärettömän tärkeä. En tiedä, jääkö omista tämän päivän suosikeistani jälkipolville mitään käteen. Ehkä vielä on liian aikaista sanoa. Kulttuurikenttä tuntuu kuitenkin koko ajan vain pirstaloituvan. Joskus kyynisyyden hetkellä kaikki tuntuu hetkelliseltä, pinnalliselta ja keinotekoiselta. Sellaisina hetkinä tuntuu, että David Bowien poismeno jätti aukon, jota on mahdotonta paikata. Suurten, sukupolvia yhdistävien artistien aika tuntuu olevan auttamattomasti ohitse.

Sain juuri ennen viikonloppua luettua Patti Smithin kirjan Just Kids, josta täällä Lilynkin puolella on kirjoitettu useammassakin blogissa. Kirja oli paitsi koskettava tarina Smithin ja Robert Mapplethorpen läpi elämän kestäneestä ystävyydestä ja rakkaudesta, myös elegia 1960- ja 1970-luvun taiteilijapiireille ja aikakauden tinkimättömälle palolle tehdä jotain uutta ja mullistavaa, anteeksi pyytelemättä. Juuri sellainen oman tiensä kulkija oli myös David Bowie. Outolintu, joka antoi äänen myös muille ulkopuolisuuden tunteen kanssa kamppaileville. Sellaisten esikuvien tärkeyttä itseään etsiville nuorille ei voi edes mitata.

Tällaisten tapahtumien kohdalla sanat vähän loppuvat kesken, omat ajatukset eivät koskaan tunnu tekevän oikeutta niiden kohteelle, joku muu luultavasti osaisi sanoa tämän paremmin. En kuitenkaan osannut olla kirjoittamattakaan. Ennen kaikkea halusin sanoa tämän: David Bowie jätti jälkeensä paljon, ja luultavasti tulen palaamaan hänen musiikkinsa pariin vielä uudestaan ja uudestaan, kun kaikki tuntuu vaikealta. Sitä ennen, kevyempinä hetkinä, toivon vain, että tanssilattialla soi Let’s dance. Jos törmäisimme nyt hississä, haluaisin sanoa vain: kiitos.

Kommentit (2)
  1. Haluaisitko suositella jotain biisejä Davidilta? Olen itse aina rakastanut häntä taiteilijana ja ihmisenä, mutta en ole koskaan oikein ihastunut suuremmin hänen musiikkiin. Ois kiva löytää se myös. Uudelta levyltä tykästyin kyllä Girl Loves Me – biisiin!

    1. Huu, vaikea kysymys! Bowien tuotanto on niin älyttömän laaja, etten itsekään ole siihen kokonaan tutustunut, vaikka se on ollut aikomuksena jo vuosia. Olen ehkä vähän muutenkin musiikillisesti jämähtänyt sinne 60- ja 70-luvuille… Joten suosittelisin vanhempaa tuotantoa! 😀 Esimerkiksi Hunky Dory -levyä, ja tietysti kaikkea Ziggy Stardust -aikakaudelta.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *