Suomi, syyskuussa 2016

Kuluneen viikon aikana kurkkua on alkanut kuristaa aina, kun tulen Helsingin asema-aukiolle. Elielinaukion puoleisella sisäänkäynnillä vastaan tulee kynttilä- ja kukkameri, joita ihmiset ovat tuoneet paikalle Jimi Karttusen muistolle. Tapahtumat suututtavat, poliitikkojen ponnettomuus tuntuu vastenmieliseltä. Eikö vihalle todella voida tehdä mitään?


Kyse on tietysti muustakin kuin Suomesta syyskuussa 2016. Oikeistopopulistinen ja rasistinen liikehdintä on nostanut päätään kaikkialla Euroopassa. Samaa pelkäsivät pariisilaiset kaverit vuosi sitten. Saksalaisessa pikkukaupungissa jo neljäsosa äänistä menee ääri- ja laitaoikeistolle. Eikä kannata edes puhua Unkarista tai Puolasta, tai lähestyvistä Yhdysvaltojen presidentinvaaleista.


Syyksi on esitetty niin talouden lamaa ja yleistä epävarmuuden ilmapiiriä. Mutta Saksassa menee paremmin kuin koskaan ja Yhdysvalloissakin työttömyys on puolittunut vuodesta 2010 alle viiteen prosenttiin. Suomessa työttömyys oli heinäkuussa 7,8 prosenttia. Nousukaudella se käväisi parhaimmillaan reilussa kuudessa prosentissa.

Tiedän toki, miten huono-osaisuus Suomessakin periytyy. Monet pienituloiset on ajettu ahtaalle ja julkisten palveluiden liitokset nitisevät. Nuorista jo iso osa on ilman työ- tai opiskelupaikkaa. Palvelurakenne muuttuu ja maaseutu tyhjenee niin ihmisistä kuin palveluistakin.


Tuntuisi kuitenkin yksinkertaistukselta sanoa, että rasismin takana on vain pahoinvointia. Netissä ja kaduilla huutelevat myös töissä käyvät, perheelliset ihmiset. Esimerkiksi Suomen Kuvalehden vuonna 2011 teettämän selvityksen mukaan tyypillisin Perussuomalaisten äänestäjä tienaa hyvin ja ajaa Mersua, vaikka puoluetta on usein luonnehdittu yhteiskunnan päähänpotkimien äänitorveksi. Veikkaan, että suurin osa heistä ei taida äänestää.

Näen kyllä, miksi pahoinvointi voi tuottaa väkivaltaa, mutta ei pidä vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Rasismi kukkii myös siksi, että annamme sen tapahtua.

“Kymmenen vuotta sitten ajattelin, että eihän Suomessa ole rasismia. Mutta silmät on kyllä avautuneet sille, mikä tilanne oikeasti on”, sanoi seuralaiseni kun marssimme lauantaina Peli Poikki! -mielenosoituksessa. Rasismi on aina ollut siellä, pinnan alla, mutta netti on tuonut sen uudella tavalla näkyväksi myös heille, jotka emme sitä itse koe. Hyssyttelyn ja hiljentämisen ilmapiiri on jatkunut liian pitkään. Rasismi ei poistu sillä, että se vaietaan kuoliaaksi.

Tavallaan tunsin valtavaa helpotusta lauantaina, kun pelkästään Helsingissä 15 000 ihmistä marssi rasismia vastaan, muista Suomen kaupungeista puhumattakaan. Rasismi ei pelkällä mielenosoituksella katoa minnekään, mutta se on voimakas viesti siitä, että tämä ei enää käy päinsä.


Toivon todella, että tulevaisuudessa tuntuu absurdilta ajatella, että vuonna 2016 rasismia piti vastustaa turuilla ja toreilla. Lauantai tuntui pieneltä lupaukselta paremmasta.