Sydän aina toisaalla – ajatuksia etäsuhteista

Kun tapasin poikaystäväni, ilmoitin heti alkuun lähteväni puoleksi vuodeksi Pariisiin. Hänelle ei se ei ollut ongelma, eikä ikävää lukuun ottamatta minullekaan: puoli vuotta on ihmiselämässä lyhyt aika. Silti yleisin kysymys, johon vastasin, oli: mitä poikaystäväsi tästä kaikesta ajattelee?

No, tietysti mieluummin olisimme samassa paikassa, mutta tämähän on vain väliaikaista, vastasin useimmiten. Samalla kummastelin oletuksia siitä, että suhteemme on kriisissä, jompikumpi meistä pettää tai oikeasti emme olleet sitoutuneet toisiimme. Sama on jatkunut nyt Sveitsissäkin. Puolitututkin tuntuvat olevan huolissaan suhteemme tilasta tai siitä, että olen jättänyt kotiin iäksi katkeroituneen puolison. Kummastelin asiaa siksi, että mielestäni mikään ei ole vahvemman suhteen merkki kuin se, että uskaltaa antaa toisen lähteä. Kun toiseen luottaa niin paljon, ettei tarvitse koko ajan pitää kädestä kiinni.

Koko ajan puhutaan siitä, että odotukset parisuhteilta ovat muutoksessa. Asutaan ehkä eri osoitteissa, ollaan avoimessa suhteessa, ollaan useammassa suhteessa samanaikaisesti tai ei olla suhteessa ollenkaan. Samaan aikaan tuntuu silti, että perinteiset oletukset siitä, minkälainen on hyvä suhde, istuvat tiukassa. Siksi se, että päättääkin ottaa töitä vastaan ulkomailta ilman, että kumppani lähtee mukaan, tuntuu joistakin käsittämättömältä. Feministikanttura minussa tietysti pohtii, olisiko samaa kysytty ulkomaille lähteneeltä mieheltä.

Ei etäsuhteessa eläminen helppoa ole. Koko ajan on ikävä, eikä arkeaan voi jakaa itselleen tärkeän ihmisen kanssa. Helposti tuntee elävänsä kahdessa todellisuudessa: on elämä Suomessa ja sitten elämä uudessa paikassa, eikä näiden kahden välillä ole välttämättä muuta kosketuspintaa kuin Whatsapp-viestit.  Jokapäiväisen elämän pukeminen sanoiksi on vaikeaa, se pitäisi jakaa. Juurtuminen uuteen paikkaan on vaikeampaa, kun on koko ajan lähtökuopissa tai jonkinlaisessa välitilassa. Samalla kamppailee syyllisyydentunteiden kanssa.

Mutta on etäsuhteessa jotain hyvääkin: yhdessä vietettyä aikaa osaa arvostaa aivan eri tavalla. Yksin ollessaan kasvaa todella paljon itsenäisemmäksi, itsensä paremmin tuntevaksi ihmiseksi. Uskon, että pidemmällä tähtäimellä se on parempi kaikille osapuolille.

Perinteinen suhdemalli tuntuu perustuvan sille ajatukselle, että toisen ihmisen pitäisi pystyä tarjoamaan kaikki: työpaikka, paras ystävä ja perhe samassa paketissa. Kohtuuttomia vaatimuksia yhden ihmisen kannettavaksi, sanoisin. Kun toisen ura on Helsingissä, mutta itselleni työmahdollisuuksia tuntuu löytyvän lähinnä ulkomailta, mikä eteen? Luopuisin elinikäisestä haaveestani? Se, jos jokin, synnyttää iäksi katkeroituneita puolisoita. En koskaan voisi vaatia toista hylkäämään rakastamaansa työtä kotimaassa siksi, että minulle aukeaa mahdollisuuksia muualta. Tietysti itsekin on oltava valmis kompromisseihin, kun sen aika tulee. Vuosikausiksi yksin ulkomaille lähteminen vaatisi astetta vaikeammat keskustelut. Koko ihmisikään suhteutettuna viisikin vuotta on kuitenkin vain silmänräpäys.

Miksi kirjoitan tätä? Siksi, että nuorempana en uskaltanut lähteä. Nyt onneksi tiedän paremmin, ja siksi haluaisin rohkaista: älä anna edes sen tärkeimmän ihmissuhteen estää sinua lähtemästä. Jos suhde on vahva, se kyllä kestää.