Tottelemattomuusmanifesti

Tänään oli rauhallisen sunnuntaiaamun jälkeen sopivasti luppoaikaa käydä katsomassa Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu-näyttely Kiasmassa, jota useampikin on suositellut. Ajattelin aluksi, että pidän jonkun some- ja uutispimentoviikonlopun, koska esimerkiksi lauantaisen ”Suomi kuuluu meille” -mielenilmauksen jälkeen tuntui, että en vaan jaksa enää, hetkeen ainakaan. Jostain kumman syystä sunnuntaiaamuna kuitenkin avasin Hesarin kuten aina, selasin nettikeskusteluja (ainainen punainen vaate!) ja näyttelykin alkoi tuntua houkuttelevalta. Tätä blogiakin mietin paljon, on niin kova vimma kirjoittaa. On ihanaa, että täällä syntyy välillä keskustelua. Ihanan fiksut kommentoijat, olette kultaa.

Jani Leinonen on tuttu nimi jo Ronald McDonaldin kaappauskohusta vuosien takaa, ja sittemmin hän on ollut mukana joissakin samoissa järjestöprojekteissa. Arvostan sitä, että joku pyrkii niin avoimesti vaikuttamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun taiteen keinoin. Leinosen työt synnyttivät eilen polveilevan keskustelun siitä, mikä oikeastaan on taidetta, ja onko taiteen nykyään oltava yhteiskunnallisesti kantaaottavaa ollakseen arvokasta. Tekeekö yhteiskunnallinen kantaaottavuus taiteesta automaattisesti hyvää ja onko kriittisyys itseisarvo?  Mielestäni taiteen ei sinänsä tarvitse olla yhteiskunnallista, mutta Leinonen rikkoo mielenkiintoisella tavalla taiteen raja-aitoja ja ainakin näyttely herättää ajatuksia.

leinonen.JPG

Olen viime aikoina pohtinut paljon kulttuurikritiikkiä ja tapoja, joilla sen voisi esittää voimistamatta juuri niitä kulttuurisia valtarakenteita, jotka ovat kritiikin kohteena. Suhtaudun hyvin ristiriitaisesti Leinosen valintaan palkata näyttelyn avajaisiin kaksi romaninaista kerjäämään, osaksi globaalia köyhyyttä kommentoivaa teosta. Ymmärrän periaatteessa viestin, jonka hän haluaisi tällä välittää, mutta mielestäni se osoitti huonoa makua ja harkintaa: Leinonenhan juuri voimisti kerjäläisiin kohdistuvaa toiseuttamista tekemällä heistä jotain töllisteltäviä objekteja, joita me hyväosaiset voimme sitten yhdessä kauhistella. Tämä on juuri osa sitä kulttuuria, joissa vain joillain on valtaa tehdä näin, ihan sama onko tarkoitus kritisoida vai ei. Mielestäni tarkoitus ei pyhitä keinoja, sillä kyse on kuitenkin ihan oikeista ihmisistä, jotka, kukaties, voivat itsekin olla taiteilijoita (ohhoh!) Tällaisia ajatuksia Leinonen ehkä haluaakin herättää, tai selvästi hän ainakin tiedostaa oman asemansa ja käyttää sitä hyväkseen.

Joka tapauksessa, itse näyttely on mielestäni todella hyvä, ja arvostan Leinosen nokkelaa ja röyhkeääkin tapaa hyödyntää erilaisia kulttuurisia merkkejä, kuten logoja, ja tehdä niistä jotain ihan päinvastaista. Rakastan vastamainoksia! Ottaen huomioon, miten kulutuskeskeisessä yhteiskunnassa elämme, sen kritisoiminen kulttuurin keinoin on mielestäni liian harvinaista. Näyttely oli taas silmiäavaava muistutus siitä, miten itsekin olen osa sitä järjestelmää, jossa toisilla on syntymästä asti enemmän kuin toisilla, vaikka en ole ansainnut elämässäni enemmän hyvää kuin muut. Tämä tuntuu viimeaikojen keskustelussa monelta unohtuneen: ”Suomi kuuluu meille” -marssilla olleetkin tuntuvat jotenkin olettavan, että pelkkä syntyminen Suomeen oikeuttaa sellaisiin etuoikeuksiin, jotka usein perustuvat siihen, että joillakin on vähemmän. Kun ihmisten arvo mitataan tuottavuudessa, pakolaisten vastaanottaminenkin pitää oikeuttaa sillä, että he ovat ”potentiaalista työvoimaa”. (Ihmisten arvottaminen kuluttajina ja tuottajina herätti niin paljon ajatuksia, että siitä pitää ehkä kirjoittaa vielä erikseen!)

Näyttely kritisoi kuluttamista, suuriyrityksiä ja kulutusjuhlaa tavalla, joka järkyttää, ja hyvä niin. Mielestäni jokaisen kuuluukin välillä tuntea pahaa oloa siitä epätasa-arvosta, jonka ylläpitämisessä me kaikki olemme enemmän tai vähemmän osallisina. Suosittelen lämpimästi muuten myös näyttelyä varten tehtyjä Tottelemattomuuskoulu-videoita, joissa tunnetut yhteiskunnalliset vaikuttajat antavat oppitunteja siitä, miten maailma voi muuttaa.

 

Näyttelyn jälkeen kykenin ajattelemaan vain: mitä seuraavaksi? Ajatuksiakin herättävä näyttely on turha, jos se ei johda tekoihin. Mistä minä olisin valmis luopumaan muiden hyväksi? Näyttely voimisti yhä enemmän sitä tunnetta, jota olen pyöritellyt koko viime vuoden: haluan yhä voimakkaammin puuttua asioihin, jotka mielestäni ovat väärin ja avata suuni silloinkin kun pelottaa, vaikka se tarkoittaisi sitä, että joku saattaa olla pitämättä minusta sen takia. Miellyttämisen- ja kontrollinhaluiselle on suorastaan vallankumouksellista tajuta oikeasti, että elämä on liian lyhyt kaikkien miellyttämiseen. Ja ennen kaikkea sen, ettei liiallinen  mukautuminen muuta maailmaa.

Kommentit (8)
  1. humpuukiheikki
    21.9.2015, 09:17

    Sanoit lukeneesi eilen Hesarin. Huomasit varmaan Joseph Stiglitzin mielenkiintoisen analyysin Suomen talouden nykytilasta ja leikkauspolitiikan mahdottomuudesta. Erikoisen vähälle huomiolle tuntuu suomalaisessa julkisessa keskustelussa tämänkaltaiset näkökulmat jäävän, vaikka mm. tämä Stiglitz on taloustieteen nobelisti ja yksi eniten viitattuja taloustieteilijöitä maailmassa. Toki silloin tällöin äänensä saa kuuluviin Haaparanta ja kumppanit, mutta usein se jää siihen, eikä keskustelua pääse syntymään.

    Kyseenalaistan tuon aika rajun väitteen, että ajatuksiakin herättävä näyttely on turha, jos se ei johda tekoihin. Erityisesti ihmiset, jotka yleensä eivät ole kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista, on tärkeää saada ajattelemaan niitä. Johtivat ne ajatukset sitten tekoihin tai eivät.

    Ymmärrän kyllä tavallaan pointtisi, nimittäin itse olen kokenut jo pitkään kroonista tuskaa siitä, että en tee oikein mitään konkreettista sen eteen, että asiat muuttuisivat. Olen yrittänyt keksiä mitkä olisivat ne keinot ja kanavat joita pitkin juuri minä voisin asioihin vaikuttaa. Puoluepolitiikkaa seuraan todella aktiivisesti, mutta haluan itse pysytellä siitä etäällä, eikä se aina kaikissa tilanteissa muutenkaan ole se paras mahdollinen vaikuttamisen kanava. Se olisi kyllä helppo ratkaisu tavallaan.

    Kysymys myös kuuluu, mihin minä oikeastaan haluaisin vaikuttaa? Yksi asia minua on vaivannut kauan ja olisi hienoa saada jotain aikaiseksi, että se asia muuttuisi. Tässä palataan tavallaan siihen, missä koen Jani Leinosen panoksen arvokkaaksi. Herätellä ihmisiä ajattelemaan asioita ja kiinnostumaan niistä oikeasti. Sieltä se muutoksen siemen lähtee itämään. Vaikka omassa ystäväpiirissäni pohditaan paljon yhteiskunnallisia asioita, näin ei kuitenkaan ole asiat yleisellä tasolla. Erityisesti nuoria ei voisi vähempää kiinnostaa. Se on huolestuttava asia, jonka eteen haluaisin voida tehdä jotain. Esimerkiksi näitä juttuja kirjoittamalla kukaan tuskin asioista kiinnostuu, näitä kun lukee varmaan pääosin ihmiset jotka jo entuudestaan ovat asioista kiinnostuneita. Enkä tarkoita tällä sitä, että nämä tekstit olisivat mitenkään turhia. Eivät missään nimessä ole. Blogitekstit tai muut eivät vain ole se kanava mitä pitkin passiiviset ihmiset saataisiin aktivoitua. Haluan saada siis aktivoitua nekin yhteiskunnallisesti passiiviset ihmiset, jotka ovat kanssani eri mieltä. Ehkä taas olisi potkittava itseäkin perseelle, että jotain olisi tehtävä.

    Odotan innolla kirjoitustasi ihmisten arvottamisesta kuluttajina ja tuottajina!

    Muistaako kukaan mikä oli se projekti jonka Jani Leinonen teki Bob the robot -mainostoimiston kanssa? Muistelisin heillä olleen joku yhteistyöhomma jossain vaiheessa. On vain jännä yhtälö, että vastamainosten tekijä ja mainostoimisto tekevät yhteistyötä.

    1. Joo, luin Stieglitzin haastattelun! Olisi kiva tavata hänet joskus, tosin oma tietämykseni taloustieteestä on liian ohutta ja perustuu lähinnä uutisiin ja satunnaisiin blogijuttuihin, että osaisin tähän kommentoida sen enempää.

      Suomessahan on taloustieteen piirissä aika äänekkäästi nyt kritisoitu noita suunniteltuja leikkauksia, mutta edelleen pankkien pääekonomistit tuntuvat saavan mediassa ihan liikaa tilaa ottaen huomioon, ettei heidän tehtävänsä ole olla mitenkään edes objektiivisuuteen pyrkiviä kansantalouden asiantuntijoita. Jostain Björn Wahlroosista nyt puhumattakaan, vaikka äijän tehtävänä nyt tuntuu välillä olevan joku valtakunnan narri. Samaan aikaan ne näkemykset kuitenkin saavat huomiota ja kannattajia. Onneksi Suomessakin on sitten näitä vastavirrankiiskiä, kuten Lauri Holappa. En tosin tiedä, kuinka laajaa kannatuspohjaa hänen edustamansa näkemykset Suomessa oikein nauttii. 

      Ja oon ehdottomasti samaa mieltä siinä, että Leinosella ja muiden yhteiskuntakriitikoiden tehtävänä on juuri tuoda ihmisten tietoisuuteen niitä ongelmia, joita yhteiskunnassamme on. Siinä se on todella tärkeää, enkä tavallaan syytä itse taidetta siitä, jos se ei johda tekoihin. Sehän on ihmisistä itsestään kiinni. Uskon myös siihen, että tultuaan tarpeeksi tietoiseksi maailman ongelmista teot seuraavat kyllä. Meinasin ehkä lähinnä sitä, että mielestäni se tiedostaminen ei välttämättä itsessään ole arvokasta, jos se ei johda tekoihin, vaikka se onkin vähän ankara näkemys. Syyllistyn siihen itsekin koko ajan: tiedän, että suklaantuotannossa on ongelmia, mutten aina osta reilua kauppaa. Tiedän, että lentäminen on todella saastuttavaa, mutta lennän silti. Tässä kohtaa joku voisi syyllistää tekopyhyydestä, enkä voisi sanoa vastaan. Toisaalta, tietoisuus on myös johtanut moniin tekoihin, joten sikäli olen kanssasi samoilla linjoilla.

      Olisi varmaan utopistista ajatella, että tällä blogilla ainakaan voisi muuttaa maailmaa, tuskin kukaan hommaforumilainen tätä jaksaisi kovin pitkään lukea. Omassakin tuttavapiirissä on kuitenkin aika erilaisia näkemyksiä, joten ehkä toivottavasti joku tätä lukeekin 😀 Niin paljon kuin sitä haluaisinkin, ei minun sanallani ole sellaista painoarvoa.  Toisaalta, ovathan sosiaalinen media ja blogit muuttaneet merkittävästi sitä, miten yhteiskunnallista keskustelua käydään! Ja saaneet ennen keskustelusta syrjässä olleet mukaan. Esimerkkinä nyt vaikka Koko Hubaran Ruskeat tytöt, joka on ollut iso harppaus suomalaisessa rasismikeskustelussa omasta mielestäni. Usein blogimaailmassa suurimpia lukijakuntia tavoittavan tuntuu vähän sellainen kevyempi, välillä kulutuskeskeinenkin materiaali, jossa kantaa otetaan aika maltillisesti jos ollenkaan. Ymmärrän toisaalta, suositulle bloggaajalle voi aina sataa väärästä sanasta tuhottomasti kuraa niskaan, sataa vaikkei sanoisikaan mitään.

      Vaikuttamistyö on niin hidasta, että aika vähän siinä voi saavuttaa mitään henkilökohtaista glooriaa, eikä pidäkään. Täytyy vaan uskoa siihen, että toimii oikeiden asioiden puolesta ja toivoa parasta (mikä on todella turhauttavaa välillä). Tällä hetkellä välillä tuntuu, että ihmiset suhtautuvat keskusteluun niin epärationaalisesti (kognitiivinen dissonanssi on erittäin kiehtova ilmiö), että minkään järkevän ajatustenvaihdon puolesta voi vaan toivoa… Ja eihän niitä arjessa tehtäviä hyviä tekoja pidä unohtaa, ehkä ne ruokkivat sitten jotain suurempaa.

      Paljon jäi vielä sanottavaa, tuli vähän sekava vastaus! Leinosen mainostoimistoyhteistyöstä en tiedä sen enempää, tosin sitä voi pitää vähän kyseenalaisena, riippuen tietysti minkälaisesta toimistosta on kyse.

      Nyt on paineita kirjoittaa sitten joku tosi hyvä juttu, kun kerran sitä ihan odotetaan 😀

    2. Ja ylläri tänään taas Hesarissa sitten haastateltu suomalaisia ekonomisteja artikkelista ja Juhana Vartiaisen argumentit tasoa ”ei tunne Suomea”, jolla aika tehokkaasti lopetetaan tuokin keskustelu…

      1. humpuukiheikki
        22.9.2015, 07:09

        Sitä lukiessa tulikin heti mieleen tulla kommentoimaan asiasta tänne, mutta ehditkin näköjään ensin.

        Samalla ”ei tunne Suomea/Eurooppaa” -argumentilla on tukahdutettu orastava talouspoliittinen keskustelu useammankin yhdysvaltalaisekonomistin kohdalla.

        1. Pffft, toivoisi vähän vähemmän laiskaa argumentointia, jos kerran yritetään olla talouden asiantuntijoita! 🙁

  2. Kävin itsekin katsomassa näyttelyn jokin aika sitten. Olihan se mielenkiintoinen, ja vastamainokset etenkin isompina kollaaseina (Elovena-boksiseinä esim!) olivat loistavia, vaikka mua vähän ärsyttääkin toisinaan liian suoraviivainen ja alleviivaavasti kantaaottava taide. Ei sillä, etteikö sille olisi todellakin tarvetta, mutta välillä liian populaari ja helppotajuinen kantaaottavuus taiteessa tuntuu jotenkin pliisulta. 

    Mutta oikeastaan halusin tulla kommentoimaan, että tää sun blogi on mun uusi suosikki! Fundeerailemme selvästi tällä hetkellä hyvin samankaltaisia asioita. Kiva siis kun puet omiasi sanoiksi, itse en meinaa ajatusahdistuksissani jaksaa. Odotan siis innolla myös mietteitäsi ihmisten arvottamisesta kuluttajina ja tuottajina 🙂

    1. Niin, ja kiva kun oon heti haukkana kommentoimassa kaikkia sun postauksia. 😀

    2. Totta tuokin! Varmaan varsinkin vähän useamminkin kriittisesti maailmanmenoa pohtivalle sellanen itsestäänselvä kriittisyys tuntuu vähän mitäänsanomattomalta (tai sellaselta ”tämä nyt on jo nähty” -jutulta). Itse  Leinosessa toisaalta tykkään juuri siitä överiydestä, se on vähän niinkuin sellaista vasta-kitschiä. Yhtä överiä kuin ne viestit, jota se alkuperäinenkin referenssi syöttää. Katsojalle itselleen tietysti on ehkä palkitsevampaa tajuta joku vähän vähemmän ilmiselvä viesti 😀

      Ja vitsit, kiitos tosi paljon, samanlaisia terveisiä voin lähettää sinnekin! 😀 On tosi kivaa, jos syntyy keskustelua, tai löytyy samankaltaisia ajatuksia. Tässähän täytyy lähteä kaljalle pohtimaan maailmanmenoa!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *