Tottelemattomuusmanifesti

Tänään oli rauhallisen sunnuntaiaamun jälkeen sopivasti luppoaikaa käydä katsomassa Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu-näyttely Kiasmassa, jota useampikin on suositellut. Ajattelin aluksi, että pidän jonkun some- ja uutispimentoviikonlopun, koska esimerkiksi lauantaisen ”Suomi kuuluu meille” -mielenilmauksen jälkeen tuntui, että en vaan jaksa enää, hetkeen ainakaan. Jostain kumman syystä sunnuntaiaamuna kuitenkin avasin Hesarin kuten aina, selasin nettikeskusteluja (ainainen punainen vaate!) ja näyttelykin alkoi tuntua houkuttelevalta. Tätä blogiakin mietin paljon, on niin kova vimma kirjoittaa. On ihanaa, että täällä syntyy välillä keskustelua. Ihanan fiksut kommentoijat, olette kultaa.

Jani Leinonen on tuttu nimi jo Ronald McDonaldin kaappauskohusta vuosien takaa, ja sittemmin hän on ollut mukana joissakin samoissa järjestöprojekteissa. Arvostan sitä, että joku pyrkii niin avoimesti vaikuttamaan yhteiskunnalliseen keskusteluun taiteen keinoin. Leinosen työt synnyttivät eilen polveilevan keskustelun siitä, mikä oikeastaan on taidetta, ja onko taiteen nykyään oltava yhteiskunnallisesti kantaaottavaa ollakseen arvokasta. Tekeekö yhteiskunnallinen kantaaottavuus taiteesta automaattisesti hyvää ja onko kriittisyys itseisarvo?  Mielestäni taiteen ei sinänsä tarvitse olla yhteiskunnallista, mutta Leinonen rikkoo mielenkiintoisella tavalla taiteen raja-aitoja ja ainakin näyttely herättää ajatuksia.

Olen viime aikoina pohtinut paljon kulttuurikritiikkiä ja tapoja, joilla sen voisi esittää voimistamatta juuri niitä kulttuurisia valtarakenteita, jotka ovat kritiikin kohteena. Suhtaudun hyvin ristiriitaisesti Leinosen valintaan palkata näyttelyn avajaisiin kaksi romaninaista kerjäämään, osaksi globaalia köyhyyttä kommentoivaa teosta. Ymmärrän periaatteessa viestin, jonka hän haluaisi tällä välittää, mutta mielestäni se osoitti huonoa makua ja harkintaa: Leinonenhan juuri voimisti kerjäläisiin kohdistuvaa toiseuttamista tekemällä heistä jotain töllisteltäviä objekteja, joita me hyväosaiset voimme sitten yhdessä kauhistella. Tämä on juuri osa sitä kulttuuria, joissa vain joillain on valtaa tehdä näin, ihan sama onko tarkoitus kritisoida vai ei. Mielestäni tarkoitus ei pyhitä keinoja, sillä kyse on kuitenkin ihan oikeista ihmisistä, jotka, kukaties, voivat itsekin olla taiteilijoita (ohhoh!) Tällaisia ajatuksia Leinonen ehkä haluaakin herättää, tai selvästi hän ainakin tiedostaa oman asemansa ja käyttää sitä hyväkseen.

Joka tapauksessa, itse näyttely on mielestäni todella hyvä, ja arvostan Leinosen nokkelaa ja röyhkeääkin tapaa hyödyntää erilaisia kulttuurisia merkkejä, kuten logoja, ja tehdä niistä jotain ihan päinvastaista. Rakastan vastamainoksia! Ottaen huomioon, miten kulutuskeskeisessä yhteiskunnassa elämme, sen kritisoiminen kulttuurin keinoin on mielestäni liian harvinaista. Näyttely oli taas silmiäavaava muistutus siitä, miten itsekin olen osa sitä järjestelmää, jossa toisilla on syntymästä asti enemmän kuin toisilla, vaikka en ole ansainnut elämässäni enemmän hyvää kuin muut. Tämä tuntuu viimeaikojen keskustelussa monelta unohtuneen: ”Suomi kuuluu meille” -marssilla olleetkin tuntuvat jotenkin olettavan, että pelkkä syntyminen Suomeen oikeuttaa sellaisiin etuoikeuksiin, jotka usein perustuvat siihen, että joillakin on vähemmän. Kun ihmisten arvo mitataan tuottavuudessa, pakolaisten vastaanottaminenkin pitää oikeuttaa sillä, että he ovat ”potentiaalista työvoimaa”. (Ihmisten arvottaminen kuluttajina ja tuottajina herätti niin paljon ajatuksia, että siitä pitää ehkä kirjoittaa vielä erikseen!)

Näyttely kritisoi kuluttamista, suuriyrityksiä ja kulutusjuhlaa tavalla, joka järkyttää, ja hyvä niin. Mielestäni jokaisen kuuluukin välillä tuntea pahaa oloa siitä epätasa-arvosta, jonka ylläpitämisessä me kaikki olemme enemmän tai vähemmän osallisina. Suosittelen lämpimästi muuten myös näyttelyä varten tehtyjä Tottelemattomuuskoulu-videoita, joissa tunnetut yhteiskunnalliset vaikuttajat antavat oppitunteja siitä, miten maailma voi muuttaa.

Näyttelyn jälkeen kykenin ajattelemaan vain: mitä seuraavaksi? Ajatuksiakin herättävä näyttely on turha, jos se ei johda tekoihin. Mistä minä olisin valmis luopumaan muiden hyväksi? Näyttely voimisti yhä enemmän sitä tunnetta, jota olen pyöritellyt koko viime vuoden: haluan yhä voimakkaammin puuttua asioihin, jotka mielestäni ovat väärin ja avata suuni silloinkin kun pelottaa, vaikka se tarkoittaisi sitä, että joku saattaa olla pitämättä minusta sen takia. Miellyttämisen- ja kontrollinhaluiselle on suorastaan vallankumouksellista tajuta oikeasti, että elämä on liian lyhyt kaikkien miellyttämiseen. Ja ennen kaikkea sen, ettei liiallinen  mukautuminen muuta maailmaa.