Unohtuneet bossladyt

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Näin helmikuussa Minna Canthin nimeä kantavan näytelmän Kansallisteatterissa. Olen muutenkin käynyt aika paljon teatterissa viime aikoina, se jotenkin saa pysähtymään paikoilleen silloin, kun telkkarin katsominenkin tuntuu tuskalta ellei välillä räplää kännykkää. Näytelmässä oli kieltämättä aika paljon kaikkea, mutta näyttelijäsuoritukset olivat hyviä ja ennen kaikkea muistin taas, minkälainen bosslady Minna Canth oli. Ihan uskomattoman voimakastahtoinen ja rohkea tavalla, joka herättäisi kunnioitusta vielä nykypäivänäkin. Canth oli intohimoinen, periaatteellinen ja rohkea, mutta jostain syystä tuntuu, että usein hänet esitetään vihaisena täti-ihmisenä (vaikka tädeissä ei sinänsä olekaan mitään vikaa, päin vastoin).

x754x424_180316_Minna_Canth.png

Ei ollut helppoa Minnalla. Kuvakaappaus täältä

Nykyään Canthia sentään luetaan kouluissa ja saipa hän oman liputuspäivänkin — mutta siinäkin meni yli sata vuotta. Kovin usein historia tuntuu pyyhkivän sivuun tärkeitä naisia, kuten vaikka vastikään ilmestynyt Hidden Figures -leffa osoittaa. Että kuulennosta muistetaan vain Neil Armstrong ja Buzz Aldrin. Yhdysvaltojen perustajaksi on joskus sanottu perustajaisä John Adamsin puolisoa Abigail Adamsia, niin tärkeä hahmo ja neuvonantaja hän oli. Vähän aika sitten en edes tiennyt, kuka Helvi Sipilä on! Hän esimerkiksi perusti nykyään UNWomenina tunnetun YK-järjestön. 

Miten tällaiset asiat tuntuvat aina unohtuvan? Usein feminismin parissa syntyy kuva, jossa kaikki pitää ikään kuin rakentaa aina alusta. Tai sitten laajemmin yhteiskunnassa tuudittaudutaan siihen uskoon, että kaikki mikä on saavutettu, on myös pysyvää. Naispuolisten vaikuttajien teot kytketään usein osaksi jotain naisten tai feminismin historiaa. Ikään kuin naisille tarvittaisiin joku erityinen historiankirjoitus, jolle ei ole tilaa historiankirjoissa tai muistolaatoissa. On naisten tai vähemmistöjen oikeuksia, ei ihmisoikeuksia.

Unohdan itsekin nimiä, ja osittain ehkä voin syyttää itseäni myös laiskuudesta tutustua historiaan. Samalla unohtuu sekin voimaannuttava (tai turhauttava) ajatus, että niin moni on tehnyt tämän jo aikaisemmin. Kyllä vaan itsevarmuus ja luottamus omiin mahdollisuuksiin nousee kohisten, kun tajuaa, että joku onnistui siinä tyyliin 1700-luvulla. Huh!

 

Siksi mun mielestä olisi kiva kuulla, kuka mielestäsi on historiassa ihan liian vähän huomiota saanut bosslady? Kerro kommenteissa!

Kommentit (13)
  1. Hyvää pohdintaa tärkeästä aiheesta! Erityisesti olen samaa mieltä siitä, että naishistoria jää turhan usein jotenkin omaksi erilliseksi kuplakseen, kun taas se ”tavallinen” historia on itsestäänselvästi miesten tarina. Jo sana naishistoria jotenkin puistattaa – ihan kuin naiset olisivat vuosisatoja eläneet jossain tyhjiössä ilman kosketusta muuhun maailmaan?

     

    Bossladyista tuli heti mieleen Olympe de Gouges, ranskalainen kirjailija ja monitoiminainen, joka 1791 julkaisi Naisten oikeuksien julistuksen (Déclaration des droits de la Femme et de la Citoyenne) vastineena Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistukselle (Déclaration des droits de l’homme et du citoyen), jonka sinällään jalojen periaatteiden käytännön sovelluksista oli unohdettu puoli ihmiskuntaa. De Gouges vaati siis jo 1700-luvulla naisille täysin yhtäläisiä kansalaisoikeuksia miesten kanssa, ja hän on muuten jäänyt historiaan myös ainoana Ranskan vallankumouksen aikana poliittisten kirjoitusten takia teloitettuna naisena (joskaan tuomio ei tullut naisten oikeuksien puolustamisesta, vaan muusta kirjoittelusta). Mielestäni de Gougesin julistusta voisi aivan hyvin käsitellä vaikkapa kouluissa Ihmisoikeuksien julistuksen käsittelyn yhteydessä esimerkkinä siitä, miten pitkä historia keskustelulla naisten oikeuksista todella on.

    1. Joo sanopa muuta, naiset ovat ilmeisesti eläneet jossain rinnakkaistodellisuudessa koko kirjoitetun historian ajan…

      Mut hyvä kun otit de Gougesin esille! Koulussa meilläkin käytiin Ranskan vallankumousta vähän tavallista perusteellisemmin läpi, ja de Gougesia ei mainittu sanallakaan. Pitäisi!!

  2. Musta on myös hyvä muistaa miten nää Bosslady-hehkutukset useimmiten on myös poikkeuksellisen etuoikeutettujen juhlia. Niinku Saara kirjotti hienosti.

    Esim. kirjallisuuden historiassa menestyneet naiset nyt ovat olleet rahakkaista perheistä. 

    1. Luinkin ton Saaran kirjoituksen, ja monesta asiasta olen samaa mieltä, mutta…

      Kirjoitettu historia lähtökohtaisesti on pitkälti etuoikeutettujen historiaa, oli kyse sitten miehistä tai naisista, kun pelkkä luku- ja kirjoitustaitokin on ollut harvojen etuoikeus. Mutta esim. Minna Canth oli köyhästä perheestä.

      Etuoikeudet on hyvä ja tärkeä tiedostaa, mutta mun mielestä se ei silti estä antamasta arvoa jonkun rohkeudelle tai lahjakkuudelle. Historiassa naiseksi syntyminen nyt ei miehiin verrattuna ollut mikään varsinainen etuoikeus, vaikka naisten välillä oli ja on yhä edelleen paljon eroja mahdollisuuksissa toteuttaa itseään ja vaatia oikeuksiaan.

      1. Rohkeus ja lahjakkuus onki seuraavia käsitteitä joita voisin tässä dekonstruoida. Rohkeus voi olla temperamenttipiirre, eli synnynnäinen ominaisuus joka jollakin joko on tai ei. Toisekseen sekin on piirre, jota lähiympäristö (jota historiallisesti ei ole juuri voinut valita) joko ruokkii tai heikentää. 

        Kasvatustieteessä on myös osoitettu lahjakkuuden käsitteen valheellisuus. Maailmassa on hyvin vähän taitoja, jotka kumpuaisivat jostakin synnynnäisestä lahjasta. Ja jos olisikin synnynnäinen lahja niin sekin olisi taas etuoikeus. Taitojen piiriin pääseminenkin on just kuten kirjoitit monen etuoikeuden summa.

        Esim. Woolf oli eliittiperheen jäsen ja sai kirjalliseen uraansa merkittävää tukea mieheltään, joka mm. korjasi tekstistä kieliopilliset virheet. Loistavia, nerokkaita kirjoja syntyi, thank goodness for that, mutta miten paljon tätä kannattaa juhlia yksilön suorituksena, jaa-a. Mä juhlin mielummin saavutuksia kuin ihmisiä. 

    2. Linkkaamasi postaus liittyy ehkä nykypäivän keskusteluun enemmän kuin postaukseen, jossa käsitellään naisia, joidenka työn ja olemassaolon historia usein painaa villaisella (tai sitten osaksi jotain ”naishistoriaa”).

      Totta kai vuosisata – tai edes jokunen vuosikymmen – sitten menestyneet naiskirjailijat, kuten melkein kaikki taiteilijat sukupuolesta riippumatta, olivat poikkeuksetta rikkaista perheistä.
      Silti esimerkiksi Zelda Fitzgeraldin lahjakkuus mainitaan usein vain sivuhuomiona puhuttaessa tämän aviomiehestä, ja silti harvoin mainitaan, että ensimmäisen fiktioromaanin kirjoitti Murasaki Shikibu.
      Ja hei – kirjoitustaito ei ole itsestäänselvyys tänäkään päivänä, joten tuskin kukaan kieltää sitä tosiasiaa että oppinut nainen on ollut maailmanhistoriassa etuoikeutettu, mutta se ei tee esim. Minna Canthista vähemmän bossia leidiä – ei edes se, että moni Minnan aate on nykypäivänä vähän… pölyttynyt.

      Joten pakko sanoa, että pikkasen särähtää korvaan jos historian merkkinaisten kontribuutioita aletaan kyseenalaistaa sillä perusteella, että he olivat etuoikeutettuja aikana jolloin naiseksi syntyminen myös länsimaissa on ollut systemaattisesti isompi este kuin voin itse edes kuvitella.

      1. Molemmissa aiheissa puhutaan yksilön suorituksista kun totuus nyt pääasiassa on että sellaista asiaa ei ole. Jokaisen huippusuorituksen takana nyt useimmiten on joukko tekijöitä, joista se huippusuoritus koostuu. 

        Mä rakastan Mary Shelleytä, Virginia Woolfia, Sylvia Plathia, Erica Jongia, Anais Niniä… heidän tuotantonsa takia, mutta musta on myös hirveän tärkeä sanoa se ääneen että näiden menestystarinoiden takana oli hirveä määrä apua ja onnea. Ja että jotta näitä menestystarinoita tulis jatkossakin, on niitä esteitä raivattava tieltä ja kerrottava, että pelkkä yksilön kova kamppailu ei vaan riitä.

        1. Tämä on tietysti totta! Toivoisin, ettei tästä asiasta ole kukaan eri mieltä, mut osa taitaa olla.

          Mutta mun mielestä esikuvat on tärkeitä, ilman että allekirjoittais mitään neoliberalistista yksilökulttia! 

          1. Joo, mulla ehkä se viiteryhmä, johon vahvimmin identifioidun, on köyhyys ja siinä tunnen usein suurta surua, että mulla ei ole esikuvia köyhistä kirjailijanaisista. Kaikki mainitsemani ihanat naisnäkökulmasta kirjottavat naiset edustavat mulle naiseuden lisäksi sellasta taloudellista ja kulttuurista taustaa, joka on mulle todella vieras – ja mä olen sentään pohjoismaisen hyvinvointivaltion valkoihoinen ja akateemisesti koulutettu kansalainen, siis maailman mittapuulla järkyttävän etuoikeutettu. Mulle on myös voimauttavaa voida puhua kirjailijoiden sosioekonomisesta taustasta, koska musta tästä asiasta ei puhuta tarpeeksi. Minna Canthiin pitääkin tutustua! 

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *