Uskaltamisesta

Note to self: Kirjoita tekstit wordiin, ettet vahingossa paina edellinen-nappulaa ja menetä kahden tunnin kirjoitustyötä…

Tänä viikonloppuna taas moni on päättänyt opiskelunsa peruskoulussa, ammattikoulussa, lukiossa. Valkolakit on painettu päähän, on kukitettu ja syöty kakkua. Moni miettii juuri nyt, kuka minä olen, mitä minä osaan ja mitä minä haluaisin tehdä. Isoja kysymyksiä.

Hesaria lukiessa silmiin osui Sonja Saarikosken kolumni Kympin tytön virhe. Se soitti kelloja.

Vaikka vihaan kympin tyttö –käsitettä, joka kategorisoi kaikki koulussa menestyneet tytöt kilteiksi ja tahdottomiksi suorittajiksi, tunnistin kolumnista vähän itseäni. Se palautti myös mieleen pari keskustelua tältä viikolta. Juttelin kaverin kanssa siitä, miten epäonnistumisen pelko ja epämukavuusalueelle menemisen vaikeus ovat johtaneet siihen, että on mennyt aina vähän sieltä, mistä aita on matalin. Tai ainakin mistä se on tuntunut henkisesti matalimmalta. Tehnyt mieluummin asioita, joissa on heti hyvä. Ei ainakaan epäonnistuisi, joutuisi naurunalaiseksi tai mokaisi.

Olen aina vähän salaa kadehtinut tekijätyyppejä. Niitä, jotka perustavat yrityksiä, bändejä tai menevät iltalukioon tehdäkseen omia projekteja. Uskaltavat lähestyä kiinnostavia tyyppejä, tietävät mistä narusta vetää ja tarttuvat toimeen. Uskovat itseensä mieluummin vähän liikaa kuin liian vähän. Ajattelin, että tekijöitä ovat vain ihmiset, joista en tunnistanut itseäni. Tyypit, jotka ovat jo yläasteella opiskelijapolitiikassa, musikaalitähtinä ja perustavat lukiossa yrityksen. Fatalistisesti olin sitä mieltä, että enhän minä ja jätetään tämä niille, joilla on tekemisen meininki.

Jossain vaiheessa havahduin siihen, että eihän tämä voi näin mennä. Moni tarttuu 15-vuotiaana syntyneeseen minäkuvaan ja omiin epävarmuuksiin kuin hukkuva oljenkorteen, koska ei tiedä muusta. Epävarmuus ei vähene yhdessä yössä, mutta siihenkin voi vaikuttaa. Joka kerta kun huomaan ajattelevani, että olen huono tai en minä voi, kysyn itseltäni miksi ja miten niin. Omalla kohdallani olen todennut, ettei epävarmuuteen aina auta kehut, vaan se, että uskaltaa kyseenalaistaa omat ajatusmallinsa (tosin tietysti kannustuskin on tosi tärkeää, siksi yritän muistaa kehua useammin). Joka kerta kun pelottaa tai stressaa, yritän ajatella, että se on hyvä merkki: nyt olen uskaltanut mennä epämukavuusalueelle. Uskon, että tämä jutun on oltava minulle tosi tärkeä, jos se aiheuttaa (kohtuullisissa määrin) stressiä. Silloin tekee oikeita asioita.

Myös sen ymmärtäminen, ettei tehdäkseen, vaatiakseen ja ottaakseen tilaa tarvitse olla tietynlainen, on tehnyt asioista helpompia. Myydä voi olematta myyjätyyppi, sosiaalisesti lahjakas voi olla olematta ekstrovertti ja hauska voi olla olematta porukan pelle. Yrittäjäksi ryhtyminen ei vaadi mitään erityistä yrittäjägeeniä – ei menestyjän tarvitse olla kuin mediassa jatkuvasti esiintyvät kaisaliskit ja hjallisharkimot. Maailmassa on tilaa myös hiljaisille pohdiskelijoille, tarkkailijoille ja pedanteille organisoijille. Tarvitaan myös niitä, jotka näkevät vahvuudet näissä kaikissa.

Ainainen kympin tytöistä ja hikeistä puhuminen antaa ymmärtää, että tunnolliset tyypit eivät voisi olla aktiivisia tekijöitä. Kunhan suorittavat. Itselläni kesti tosi kauan päästä yli ympäristön asettamasta ja itse ruokkimastani kiltin kympin tytön leimasta, ja toivon, ettei nuorempien enää tarvitsisi. Rivi kymppejä voi olla myös kunnianhimoa. 

Rohkeaa sunnuntaita kaikille! 🙂